Nuortunein mielin istui Viion leskikin katselemaan tanssin monimutkaista kulkua, joka oli niin tuttua hänelle. Mutta hänen silmänsä pyrkivät seuraamaan yhden parin kulkua. Hän huomasi sen itsekin ja koetti sitä varoa. Aivan katselemalla katseli hän Liisaa, joka oli johtavana sieluna ja aivan kuin puhalsi reipasta henkeä koko joukkoon. Elävä vilkkautensa, tarmokas ryhtinsä sopivat nyt hänelle tuossa asemassa, jotta hän oli kuin luotu siihen. Tahi katseli ja ihaili Viion leski Ojanniemen Maria, pientä hentoa tyttöä, jolla oli kauniit lempeät silmät, enkelimäiset kasvot, jonka käytöksessä oli jotain ylhäisen sievää, muista poikkeavaa, vaan samalla ujoa ja hiljaista.
Mutta tietämättään oli hän taas katselemassa niitä, joihin silmä aivan kuin väkisten pyrki. Ja kun vuorojensa välissä Tuira ja Elsa tulivat istumaan paikoilleen, hänen lähelleen, unehtui hän kuuntelemaan heidän puhettaan. Hän ei ollut utelemassa heidän keskusteluaan, hän kuunteli vain heidän ääntään. Tuiran ääni muistutti Viioa, oli hän huomannut. Muutamat sanat lausui hän aivan kuin Viio ja naurunsa oli niin yhdenlaista, että Viion leski kääntyi ehdottomasti katsomaan häntä, jolloin tunsi aivan kuin jonkunlaista pettymystä. Ja sen vuoksi koetti hän sitä karttaa ja huolellisesti pitää katsettaan muualla, nauttiakseen häiritsemättömästi äänen synnyttämistä tunteista. Sen vuoksi hän myöskin, kun Tuira tahi Elsa jotakin hänelle virkkoivat, koetti soveliaalla tavalla olla lyhytsanainen, jotta keskustelua ei syntyisi ja hän saisi vain kuunnella heidän molempain ääntä, joissa oli samaa sointua.
»Do you like girls!» sanoi Tuiralle veitikkamaisesti Liisa, joka tuli miehineen purppurin loputtua heidän luoksensa.
Muutamat vanhat merimiehet, joita oli lähellä, rupesivat nauraa hohottamaan ja katselivat Tuiraa, joka joutui hämilleen.
Liisa taputteli Elsaa poskelle molemmin käsin hellän hyväilevästi, ja Elsa punastui korviaan myöten, aavistaessaan että hänestä oli ehkä puhetta ollut.
»Girl like a rose!» sanoi Liisa silmillään osoittaen Tuiraa katsomaan
Elsaa, jota viittausta Tuira noudatti vaistomaisesti.
»Minä olen hyvä kaikkeen, kuin syöjänvoide», sanoi Liisa Viion leskelle, tarttuen häntä kynkkään ja vetäen mukaansa. »Niinkuin kuulette, osaan minä englannin kieltäkin. Mutta minä osaan sitä vain pari kolme makeata sanaa.»
Viion leski ei tiennyt mikä oli mielessä Liisalla, joka kuletti häntä kynkässään läpi salin etehiseen ja edelleen ulos, yli kartanon humalamaahan, jossa istutti hänet penkille viereensä ja käsi yhä kainalossa.
»Minun on niin hauska olla että!» alkoi Liisa. »Kyllä minussa on vakavuuttakin ja se pyrkii esiin ja kyllä se pääseekin. Mutta minä en sitä ole ennen uskonut, kun kukaan muukaan ei ole uskonut. Aina sanoivat kaikki, että minusta ei tule oikeaa ihmistä, ja minä uskoin sen. Se minua ajattelutti ja itketytti. Vaan minä en itkenyt, en vaikka! Reuhasin heille enin silloin, kun mieli alakuloisin oli ja kun oikein itketti. Kun teillä sain itkeä, niin rupesin aina uskomaan, että ehkä sentäänkin minusta ihminen tulee.»
»Mutta hyväinen aika, miksi et muutenkin voinut sitä uskoa?»