Kun he tulivat keskikaupungille muutamaan kadun kulmaan, jossa oli issikka, ja pysähtyivät sen luo, sanoi Elsa päättävästi, ettei hän lähde, ja jatkoi matkaansa. Hänen ohitsensa ajoivat toiset sitten vähän ajan kuluttua. Mari nauroi ja nyökytti päätään hänelle, issikkapoika löi ruoskalla hevosta, joka riuhtasi reen kiivaampaan vauhtiin. Kolisten nousi reki ylämäkeä, jonka taakse laskeutuessa siinä istujat aivan kuin hiljalleen vaipuivat maan alle ja hetkisen aikaa kuului vielä kulkusen helinä.
Elsa oli vihassa Marille. Mitään syytä hän ei tiennyt eikä ajatellutkaan siihen.
Minkätähden Mari ei mennyt mäkeä laskemaan! Mitä hänen tarvitsi mennä ajelemaan. Tietysti Jorikaan ei ole mäessä. Olkoot missä tahtovat. Hän ei välitä!
Uhkamielisenä käveli hän katua ja kulkeutui mäkeen päin.
Eihän hänen tarvitse mäkeen mennä, jos sinnepäin meneekin, ja mitä sitten, jos meneekin, eihän siellä Jori ole… Onhan siellä muitakin, jotka laskettavat.
Mutta samassa ei haluttanutkaan mäkeen, kun ajatteli, ettei siellä Jori ole, ja hän kääntyi lähelle tultuaan toisaalle päin.
Vastaan tuli joku, joka nosti lakkia, ja silloin vasta huomasi, että se oli Jori.
»Tuletteko mäestä, neiti?» kysyi Jori ja kääntyi hänen matkaansa.
»En.»
»Taisitte kyllästyä jo mäenlaskuun heti ensi kerralla?»