Se oli hänen ainoa lohdutuksensa ja turvansa. Ja sitä hän vakuutti itselleen myötään.

Rakastaa! kuiskasi Elsa kuulumattomasti, siksi että huulet vähän liikahtivat, kun hän istui työssään työpaikassaan pimeänä joulukuun päivänä ja sai kirjelipun.

Se oli Jorilta, sen hän arvasi, hän ei tiennyt päättää sitä mistään, vaan hän oli siitä varma. Hän luki tyynesti päällekirjoituksen, avasi kirjeen ja katsoi aivan kuin olisi lukenut, vaan ei kuitenkaan lukenut. Niinkuin se ei olisi ollut mitään, pisti hän sen taskuunsa ja oli tyynen näköinen, vaikka hänen oli vaikea istua ja tuntui kuin olisi pyörryttänyt. Kukaan ei näyttänyt välittäneen hänen kirjeen saamisestaan. Heidän huomiotaan hän ei ollut tahtonutkaan karttaa. Sillä hänen oli aina annettu olla rauhassa, niin ettei vähintäkään kiusantekoa oltu yritettykään hänelle. Siihen ei ollut kukaan löytänyt aihetta eikä ollut halunnutkaan löytää, sillä Elsa oli rauhallinen ja aina ollut hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Hän ei ollut loukannut ketään ja sai olla itsekin loukkaamatta. Hän ei olisi suinkaan sentähden pelännyt lukea kirjettä toisten vuoksi, vaan hän pelkäsi itsensä tähden.

Hän koetti tyynnyttää itseään. Kun hän meni kotiin puoliselle, ei hän sielläkään lukenut, ennenkuin vasta työhön lähtiessään.

Tänä iltana siis tavataan!

Hän puheli työpaikassa toveriensa kanssa niinkuin ei mitään olisi tapahtuva ja teki työtä niin ajatuksella ja tarkoin aivan kuin olisi se ollut mielessään eikä mitään muuta. Ja kuitenkin hän oli niin levoton, rauhaton, niin jännityksissään, että hän ei luullut jaksavansa päivää loppuun elää.

Oli ruvennut tuiskuamaan. Kun Elsa tuli ulos, pölyytteli tuuli lunta ja ajoi pitkin katuja sakeana savuna, joka lyhtyjen kohdalla kuumotti valkoisena sumuna. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla kuin joku harva vastaantulija, joka pyryssä oli pahki tulla.

Elsasta tuntui, että Jori jo on ehkä odottanut kauan. Tahtoi aivan juoksuun kiskoa, vaan hän hidastutti askeleitaan. Sydän löi kiivaasti ja polvet notkahtelivat, kun hän näki Jorin. Hymyillen ojensi Elsa kätensä, jota Jori puristi lujasti,

Sanaa suuhun tulevaa ei ollut kummallakaan, kun he lähtivät astumaan tuulen pieksäessä lunta heitä vasten. Elsa pisti kätensä Jorin kainaloon, puristausi lähelle ja veti sitten hiljaa kätensä pois.

»Onko sinulla ollut ikävä?» kysyi Jori.