Wille oli ääneti. Mestari kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä: "etkö ollenkaan saanut juomarahaa?" Poika muisti että oli rahat jo päästänyt ja ällämystyi vielä enemmän; sälli antoi taas merkkiänsä ja kun mestari nyt käy kiini pojan olkapäähän ja ravistain kiljasi: "missä on juomarahat, poika?" — vastasi hän vapisten: "en saannutkaan juomarahaa!"
Lapsi raukka, kiusaus oli liian suuri; usein on vaikia seisoa kiusausta vastaan.
Mestari älysi miten asian laita oli, ja rankasi Willeä kovuudella, ei parantaaksensa häntä, mikä aikomus on vanhemmilla lapsiaan kurittaissa, vaan se suututti häntä, että poika oli käyttänyt juomarahat omaksi hyväksensä. — Mutta seuraus oli hyvä, lapsen omatunto heräsi.
Nyt oli lauantai-ilta ja Wille sai mennä kammariinsa; siellä itki hän katkerasti. Jos äitini tämän tietäisi! ajatteli poika-parka; en hänen eläissään koskaan puhunut valhetta, — aina kielsi hän minua olemasta vierain lasten seurassa; hän sanoi niistä saattavani oppia tekemään sitä kuin ei ollut oikeen, ja että minun ensin oli tultava ymmärtäväisemmäksi sekä opittava kiusa tuntemaan ja sitä vastaan sotimaan! — Voi, olen ilkeä lapsi! En enään millonkaan valehtele ja joka päivä rukoilen: älä johdata minua kiusaukseen! — Hän itki ääneensä. Levollisemmaksi tultuaan otti hän paperin, jossa oli vanhempain hauta kuvattu ja jonka tallelsi nahka laukussaan toisten kuvien joukossa. Hän luki lauseen, jonka vieras herra oli kirjoittanut paperin toiselle puolelle, ja kyyneleet vuotivat herkästi. Hän heittiikse vuoteesensa ja nukkui vihdoin, mutta unessakin vielä itki.
Seuraavana aamuna heräsi aikaseen; mutta ei nyt ruvenut piiruamaan, vaan otti toisen puolen paperi-arkistaan ja kirjoitti siihen ystävälleen Juliukselle:
Hyvä Julius!
Minä rukoilen sinua, mene hautauus-maahan, — kukat taitavat jo olla lakastuneet ja se kaunis hauta kolkon näkönen! — Minun hyvä Juliukseni, ilmoita äitilleni että olen valehtellut; — minä en enään ole hänen vilpitöin poikansa; vaan en koskaan enään tee sillä tapaa. Kuuleppas nyt kuinka oli! Eräs rouva antoi minulle juomarahaa ja ne tahdoin pitää omanani: se nyt ei vielä ollut synti, sillä olihan rouva ne lahjoittanut minulle, mutta kuin mestari niitä kysyi, vastasin minä en saaneeni mitään ja se oli suuri, suuri synti! — Sinä tiedät kuinka eräs vieras herra koristi kuvani värilöillä; sinä tiedät myöskin hänen kirjoittaneen kuvapaperin toiselle puolelle: "mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu." Minä pelästyin eilen kovasti sitä lukeissani! Minussa ei uskollisuus milloinkaan kasva tukevaksi puuksi, kuin valehtelen … ja minä, kun jo uskoin sen juurtuneen! Se vieras herra selitti asian minulle niin kauniisti: Jaa, silloin luulin aina pysyväni uskollisena! — On mieleni niin paha! — Nyt hyvä Julius, täytyy lopettaa, sillä rouva on jo keittänyt vellini, minä kuulen tänne kammariini kuinka hän vispilöi sitä; minun pitä nyt mennä syömään. — Huomen aamuna varhain kirjoitan vielä vähän.
Seuravana päivänä:
Tänäin on mieleni vieläkin raskaampi kuin eilen, sillä olen nähnyt Apostolin Pietarin kuvan, se oli näöltään, kuin nuhtelisi Jumala minua! — Eilen illalla lähettivät minua ostamaan reunus-nauhaa; tieni vei erään kirjapuodin sivutse, minä seisahdin ja näin Pietarin, kuvattu itkevänä sitä, että oli kieltänyt Herransa! Vieressä olevan oven päällä oli kukko, se aukasi nokkaansa, juuri kun yrittäisi laulamaan.
Minäkin rupesin itkemään, kuin näin kuvan, sillä ajatuksissani oli äitini edessäni ja kirkasti sen minulle. Ennen oli hän niin usein kertonut minulle tämän surullisen tapauksen. Joka kerta kuin vakuutin: en äitini koskaan valehtele, sanoi hän: lapseni, muista Pietaria! Hän oli luvanut Wapahtajansa edestä antaa vaikka hengensä, ja kumminkin kuin kiusaus tuli, kielsi hän Hänen kolme kertaa! Oi, kuinka murheelliseksi eikö se mahtanut tehdä Wapahtajata, että tietää Pietarin, jota niin paljon rakasti, olleen Hänelle petollisen: Hyvä Julius, minä itken niin katkerasti, kuin Pietarikin itki; olenha minäki tehnyt samalla tapaa; hän valehteli — niin minäkin olen tehnyt. Mutta tästedes tahdon olla kavahtavainen ja varallani kiusaa vastaan. Jaa, niinkauan kuin äitini vielä eli, sanoi hän monta kertaa: kas tuo, Wille, on kiusaus, ole varallasi; Nyt ei kukaan niin neuvo minua, vaan täytyy itseni huomata, kuin kiusaaja tulee. Kuinka hyvä siis, että Kristus on opettanut meitä rukoilemaan: älä johdata meitä kiusaukseen! — Niin aivon jokapäivä rukoilla Jumalata.