Wille antoi hänelle thalerin ja pienen rahansaki, sekä kertoi kuinka hänelle oli käynyt. Mestari pisti rahat taskuunsa ja huusi vaimolleen, joka oli kammarissa: "kuulekkos! osta vehnäsiä kahdella rossalla! Olen lahjaksi saanut rahaa, niillä pitää saaman jotain parempaa syötävää." Sitten otti hattunsa ja virkkoi mennessään ulos: "Minä tulen välleen takaisin; laita kahvi siksi valmiiksi!"
"No! en hullumpaa poikaa ole milloinkaan nähnyt, kuin sinä olet", sanoi mestarin mentyä sälli hiljaan; "minkätähden annoit pienen hopiarahanki hänelle? eihän kengät maksaneet enemmän kuin thalerin, olihan siis liika raha sinun? Vehnäsistä et saa rahtuakaan."
Aina siitä, kuin sälli ensi kerran pyysi vietellä Willeä valehtelemaan, ei Wille pitänyt sälliä uskottavana, vaan oli aina ollut lujana hänen houkutuksia vastaan. Hän ajatteli: sälli ei ole hyvä ihminen, hänen puhesiin en voi luottaa! Mutta nyt tällä kertaa oli pojan mielestä sälli oikiassa. Olihan herra — sanoi hän itsekseen — lahjoittanut minulle sen pienen rahan! Kuinka paljon vehnäsiä enkö minä olisi sillä voinut ostaa — eli — mikä olisi ollut parempi — minä olisin monta päivää peräkkäisin voinut syödä sämpilän. — Nyt sitä vastaan täytyy olla joka päivä nälissäni. Toisen kerran olen viisampi; se hyvä herra kummeksisi epäilemättä tuhmuuttani jos tietäisi mestarin nauttivan hänen lahjaansa.
Vielä kauan mietti hän tätä asiata; vihdoin suuttui hän omaan itsehensä, kun ei voinut unhottoa vehnäsiä, ja päätti ruveta ajattelemaan jotain muuta. — Jos edes olisin kiittänyt herraa hänen suuresta hyvyydestään, sanoi hän itsekseen. Se kuitenkin pahoittaa mieltäni ettei hän tiedäkkään, kuinka ilonen olen siitä, että mestarin vahingon sain palkituksi. Nyt tiedän: se pieni tyttö oli vissiin hänen tyttärensä, ja sen suurelle nukelle teen kengät.
Tämän päätöksensä täyttikin Wille. Illalla keräsi hän punasia nahan paloja, jotka mestari oli viskanut pois, ja vei ne makuu-huoneseensa. Hämärissä seuraavana aamuna nousi hän ylös ja leikkasi kengät. Ompeli ohuen anturan, otti sinisen nauhan, jolla isänsä laukku, jonka oli perinyt, oli kiini sidottu, ja reunusti sillä kengät, teki pienet reijät ja pujotti nauhan niiden lävitse. — Työnsä saatuaan valmiiksi, tansasi hän kenkineen; kääri ne sitte kauniisti paperiin, pisti tukun taskuunsa ja meni työhönsä, mieli hyvissään ettei mestarin tänäin tarvinut herättää häntä.
Iltapuolella oli uudet kengät silkki-vaatteesta valmiit ja Wille lähetettiin taas niitä viemään. Nähdessään talon, jonka ikkunasta herra oli pudottanut hänelle rahaa, tykytti hänen sydämmensä ilosta; — hän seisoi nyt sen kohdalla ja näki ikkunan olevan auki.
Sepä oli hyvä! Hän otti pienet kengät taskustaan ja lyijys-pännän, jonka äiti oli hänelle lahjoittanut ja jonka aina piti luonaan; asettiikse pytingin leveille rappusille istumaan, ja piirsi sukkelaan kenkien ympärillä olevaan paperiin pojan kuvan, jonka kädessä oli kengät, siihen viereen suuren koiran, ja kirjoitti alle: Suutarin Oppi-poika kiittää nöyrimmästi! Sen perästä meni keskelle katua, viskasi kengät paperissa ikkunasta sisään ja taaksensa katsomatta juoksi jonka jaksoi tiehensä. Silkki-vaatteesta tehdyt kengät vei onnellisesti tällä kerralla, mihin olivat vietävät; rouva antoi uusia töitä ja pitkän matkan tähden vähän juomarahaa. Lahjoituksesta oli Wille oikein mielihyvissään, päätti tällä kerralla olla viisaampi ja itse pitää lahja-rahat. Nyt ostan sämpylän, mietiskeli hän, ja riensi katua pitkin toivossa kohta saavansa nähdä jonkuun leipä-puodin. Hän nosti päätään ja hoksasi kirjakaupan. Nyt meni mielestä sekä sämpylä että juomaraha, hän unohutti kaikki ympärillään, kuin silmiinsä edessä oli kauniita vaski-piiroksia.
Voi, jos kumminkin osaisin tuommoisia kuvia tehdä! huokasi hän vesi silmissä; mielelläni kopioitsisin tuon kerjäläis-ukon, joka riippuu tuolla, eli tuon ison koiran… Kodissa teen niin, lohdutti hän itsiään; nousen varhain ylös ja piiruan kerjäläis-ukon kuvan… Pitkällä laihalla nenällä, silmät taivaseen päin, suu vähän auki, ikään kuin hän puhuisi, pieni parta leuassa, päässä hiuskarvat harvassa, hattu, jolla kerää almuja, — jaa, minä piiruan kerjäläis-ukon! — Kuinhan vaan olisi arkki paperia! — Mutta onhan rahaa! — — Tämä kun johtu mieleen, teki pojan iloseksi, hän lensi pois, osti paperia ja palasi joutusasti kotiin.
Kengistä antoi rahat mestarille ja ilmoitti mitä uusia töitä rouva oli tilanut.
— "Etkö ollenkaan saanut juomarahaa?" kysyi mestari, jota pojan rehellisyys päivää ennen oli huvittanut. — Wille punehtui; hän katsoi sälliin päin, joka seisoi mestarin takana; tämä viitoi pojalle, että hänen piti vastaaman: en saanut.