Jää hyvästi, hyvä Julius, mene pian hautaus-maahan ja tervehti isääni ja äitiäni!
Minä lähdetän tämän kirjeen postissa; mutta minulle ei ole posti-rahaa. Isäsi on rikas, pyydä häntä lunastamaan kirje. Kun tulen isoksi korjaan maksotta hänen saappaansa, — tahi kukaties tulee minusta vielä maalaja, ja sitte maalaan hänelle kauniin leipuri-taulun, keskelle monenlaatusia vehnä-leipiä ja ympärille pieniä rinkilöitä, joita molemmat syömme mielellämme.
Uskollinen ystäväsi Wille.
Wille lähdetti kirjeensä ja tuli sen perästä levollisemmaksi; hän oli tottunut äidilleen puhumaan kaikki; nyt, kuin oli kirjoittanut ystävälleen ja pyytänyt häntä menemään hautaus-maalle ja siellä kalliille haudalle kertomaan mielipiteensä, sai hän sydämmensä levollisemmaksi. Rikoksensa tunnustaminen on ensimmäinen askele parannukseen; kuin oikein selvästi älyämme pahuuden luonnon, niin kauhistuttaa meitä ja pelkäämme syntiä.
Kerran lähdetti mestari Willen erääseen kylään, noin parin virstan päässä kaupungista. Oli muka tehnyt eräälle rouvalle, joka asui siellä olevassa hovissa, pienet saapaat, jotka pojalta itseltään pitivät sinne vietämän. Kolme tuntia halvan päivällisensä jälkeen oli Wille lähtenyt kotoa; hänen oli nälkä ja tiesi vasta myöhään kerkiävänsä takaisin, ja että silloin välipalan aika jo ammon oli ohitse. — Hän mietiskeli surulliista oloansa ja vertaili nykyistä tilaansa entisiin päiviin, jolloin oli yhdessä äitinsä kanssa.
Semmoiset ajatukset saattoivat hänen murheellisena itsekseen sanomaan:
Ah, minä tosin olen onnettomin lapsi maan päällä.
Hän oli käynyt joutusasti ja likeni nyt kylää; näki jo hovin, jonka suuri pytinki oli toisia huoneita paljon korkeampi, näki puutarhan pitkän pysty-aidan ja rupesi astumaan vielä joutusammasti.
Yhtäkkiä seisahtui hän, sillä ojan reunalla maantien vieressä istui pieni kärjäläis-tyttö rikkinäisissä vaatteissa, ja itki. Helmassa oli, puoleksi peitettynä hajalliselta esiliinalta, lakeerattu pieni arkkuinen, jonka kansi oli auki; arkun sisässä oli pieniä laatikkoja ja kannessa neula-tyyny silkkisellä päälyksellä. Wille meni likemmäksi; olihan hänki itkenyt ja sääli sydämmestään surevaa tyttöä. Hän istui tämän pienen viereen pehmiälle nurmeelle ja, omista ajatuksistaan vedet silmissä, kysyi: "minkätähden sinä itket?"
Pieni tyttö katsoi kummeksien poikaa, mutta ei vastanutkaan, vaan kysyi häneltä sen siaan: "itkethän sinäkin? — Onko sinunki nälkä?"
"Niin muodoin on sinulla nälkä?" — sanoi Wille. "Voi, se on raskasta! jaa, nälkä on minunkin. Mutta kuka auttaa sinua, minulla ei ole niin mitään."