Moniaita silmänräpäyksiä kului molempain lasten itkeissä; Wille, joka oli paria vuotta vanhempi tyttöä, alkoi jälleen puheen.
"Kuinka kaunis arkku sinulla tuossa?" virkkoi hän, "mitäs sillä aivot tehdä?"
"Aivon viedä kaupunkiin myytäväksi," vastasi tyttö. "Äitini-äidillä ei ole ruokaa meille, kuin on sairas, eikä enään jaksa kehrätä."
"Ja tuo arkkuinen on mummosi?" kysyi Wille taas.
"Ei," äänsi tyttö, "sen teki isäni minulle! Hän oli nikkari ja teki kaikki kaapit ja tuolit talonpojille, niinikään ruumiin kirstut niille, jotka kannetaan hautaan. Hän teki omankin kirstunsa, jossa hautasivat hänet. Ah, kauan oli hän kipiä. Lääkäri, kun kerran näki hänet, sanoi hänellä olevan hivutus-taudin.
"Isäni, sen kuultua, lupasi samassa tehdä itselleen ruumis-kirstun, ja sen valmiiksi saatuaan, teki hän vielä muistoksi minulle tämän pienen arkun. Liisa, virkkoi hän, tämä pitää pitämäsi tallella! — Jaa, niin sanoi isäni; ja — nyt täytyy se myydä!"
Taas alkoi tyttö itkun ja Wille otti hänen esiliinansa ja pyyhki sillä kyyneleitä poskilta. Vähän ajan päästä sanoi Liisa: "katsoppas tarkempaan arkkuani, kuinka kaunis se on. Sisällä on neljä laatikkoa, kaikilla pieni kansi, jotka saapi nostaa ylös noista pienistä valkeista luu-nupuista, ja kannessa on neula-tyyny, — näethän kuinka silkkinen päälys hohtaa. Tuon tilkun oli rouva, neuloisansa hametta tyttärensä tyttärelle, heittänyt ulos hovin ikkunasta; minä näin hänen sitä neulovan, sillä silloin oli meillä kanoja ja minä myin munia. Tilkun otin minä maasta ja aivon pitää sen tallella, mutta isäni teki siitä neula-tyynyn."
"Eikö kukaan sitte voi antaa sinulle ruokaa?" kysyi Wille, "niin että saisit pitää arkkusi."
"Ei kukaan," vastasi Liisa; "tolparit ovat meille antaneet leipää ja potaattia; mutta ne ovat itsekin köyhiä. Sen jälkeen kuin aamulla naapurin Mikko antoi palan leipää, en ole mitään syönyt. Mummo itse sanoi: mene, Liisa, arkkunesi kaupunkiin! muutoin kuolemme nälkään; sinun pitää myymäsi isäsi lahja!"
Vähää ennen oli Wille ajatellut: Ah, minä vissiin olen onnettomin lapsi maan päällä! — nyt näki että pieni Liisa oli vieläkin onnettomampi. Saihan hän itse määrätyllä ajalla aamiaisensa, päivällisensä ja iltasensa, Liisa sitä vastaan eli siitä mitä sai köyhiltä naapureilta, ja hänellä oli pääliseksi sairas mummo, joka oli niinikään apua vailla.