Nyt aikoi tyttö-parka myydä ainuan omaisuudensa, jonka oli saanut isä-vainajaltaan muistoksi… Voi, ajatteli Wille, kuinka raskasta, jos täytyisin myydä isäni piirustukset! Minä olen kuitenkin oikeen onnellinen! — Pitää aina muistamani tätä pientä tyttöä, kuin minulla kotonani on nälkä. Hän oli melkein jo unhottamaisillaan oman nälkänsä; mutta tyhjä vatsansa muistutti kurinalla häntä siitä; samalla kertaa kuului samanlainen valitus tytön tyhjästä vatsasta, ja tämä yhtäläisyys sai lapset unhottamaan kyyneleensä; molemmat purskahtivat nauramaan. Muutos surusta iloon on lapsille keviä; totuuden tästä huomaitsi Wille nyt.
"Ah!" äänesi hän, "hyvä äitini sanoi minusta aina, että taidan itkeä ja nauraa samalla kertaa! kuuleppas Liisa," jatkoi hän puhettaan, "kun nyt kerran olemme iloiset, niin emme me enään saa itkeä, kas tuossa, ota esiliinasi, pyyhi pois kyyneleet, yksi riippuu silmäripsissä, toinen poskella; — kas niin, nyt ei kukaan taida tietää sinun itkeneesi. — Ei sinun ole tarves myydä arkkuasi, minä uskon Jumalan sinulle antavan ruokaa. Jumala on laupias; äitini sanoi usein, kuin kaikki omat neuvot ovat lopussa, niin pitää kaikesta sielusta ja mielestä rukoiltaman Jumalata, niin sitten auttaa Hän totisesti! — Kuuleppas, Liisa, rukoile kanssani; vissiin tulee sitte jokuun tuomaan sinulle ruokaa, eli löydät sinä mansikoita eli jotain muuta; — Äitini sanoi Jumalan aina kuulevan sen rukouksen, joka ei ano jotain pahaa!" Liisa silmäili uutta ystävätään lapsellisella luottamuksella; mummo oli opettanut häntä rukoilemaan ja hän oli usein kuullut isänsä tautivuoteellaan pelastusta rukoilevan. Hän suostui siis kohta esitykseen ja molemmat lapset lankesivat nurmeelle polvilleen.
Wille sanoi: "Hyvä Jumala, minä rukoilen sinua, anna Liisalle ruokaa!" — Iloisella toivolla nousivat lapset jälleen ylös, Wille kädet vielä ristissä; hän katsoi suoraan eteensä ja ajatteli: kyllä Hän auttaa; — Liisa katsoi ylös pilviin päin; hän luuli nyt mannaa satavan, niinkuin Israelin lapsille korvessa, josta mummo oli hänelle kertonut. Mannaa tosin ei satanut, mutta jotain tapahtui, kuin ihmiset kutsuuvat sattumuseksi.
Hovin rouvalla oli alju korppi; se oli tunnettu varkauksistaan ja oli sentähden kaikilta hovissa pidettävä tarkalla silmällä; erittäinki piti kyökkipiian olla varallaan, sillä kun hän vaan vähäksi aikaa joudu pois pöydän tyköä, jossa oli leipää eli lihaa, niin samassa oli korppi siitä ottamassa jonkuun palan.
Samana päivänä kuin lapset kohtasivat toisensa maantiellä odotettiin hoviin vieraita; rouva oli ruoka-kammarissa ja leikkasi paistia ja sian lihaa, jotka olivat aivotut iltaseksi.
Korppi hyöri hänen ympärillä ja noukki pieniä paloja, joita hän viskasi sille. Yhtäkkiä tuli piika rouvaa hakemaan ja tämä lähtiki ruoka kammarista ulos, unhottain ottaa linnun myötänsä. Varas oli kentiesi kauan odottanut tätä tilapäätä, sillä tuskin oli rouva sulkenut oven, kuin se jo hyppäsi pöydälle, sieppasi käyrällä noukallaan ison kappaleen paistia ja lensi ikkunasta tiehensä. Sitä oli usein rangaistu varkauksistaan, ja monta kertaa oli siltä saalis otettu pois; päästäksensä nyt rauhaan, lensi se puutarhan poikki kauaksi pellolle, jossa asettautui pientareelle, lapsia hoksaamatta, likeelle heitä. "Ah, katsos tuota onnellista lintua!" kiljasi tyttö, kun näki sen suuren paistin kappaleen, joka oli korpin kynsissä. Korppi, jolla oli paha omatunto — luontokappaleetkin osaavat olla arkoja, kuin tietäävät tehneensä pahaa, peljästyi lapsen äänestä, sillä luuli itsiänsä ajettavan takaa; lensi pois ja jätti saaliinsa.
"Tuon on nyt Jumala lähdettänyt sinulle Liisa!" huusi Wille; "nyt saat syödä itsesi kylläiseksi, etkä tarvitse myydä arkkuistasi." — Hän otti sen hyvän paistin-kappaleen ja antoi sen tytölle.
"Tule, niin syömme sen yhdessä," vastasi tyttöraukka iloissaan, "onkos sinulla veitsi, niin leikkaa se kahtia." — "En minä tahdo siitä vähääkän," vastasi Wille, "kotonani saan syödä. Vie se mummollesi, olette molemmat nälässä ja teillä ei ole mitään iltaiseksi."
Tämä oli Willeltä hyvin tehty. Hänen oli nälkä, mutta ei syönyt paistista, sillä hän muisti sitä vierasta ämmää, Liisan äidin-äitiä. Hän kääri arkkuisen ympärille tytön esiliinan, keräili lehtiä, pani ne paistin ympärille ja molemmat riensivät kylään.
Wille saattoi pientä onnelliista kumppaniaan sen kotiin, jouduttiikse sitte hoviin, antoi rouvalle kengät, sai maksun ja palasi kaupunkiin.