Tämä tapaus painui syvästi hänen mieleensä ja sitä ajatteli hän kauan; siitä kirjoitti myöskin ystävälleen Juliukselle seuraavan kirjeen.
Rakas Julius!
Taas kirjoitan sinulle, mutta kirjettäni en nyt kohta lähdetä, sillä isäsi taitasi olla pahoillaan, jos hän saisi maksaa niin monesta kirjeestä. Post-mestari sanoi minulle jokainuan maksavan neljä rossaa, isäsi täytyy siis myydä kymmenen vehnä leipää, ennenkuin saapi ne rahat kokoon. Räätäli on luvanut antaa tiedon, milloin tilaisuus on saada hänen kauttaan kirjani toimitetuksi teidän kaupunkiinne; hänen poikansa kuluttaa paljon saappaita ja niitä minä paikkaan lauantai iltoina: sentähden hän onkin kernas auttamaan minua; nykyjään ompeli hän kiini hihani reijän, josta koko kyynäräpää tuli ulos. Huoltajani pitää hankkia minulle kohta uusi nuttu, saihan hän vähän rahaa äitini kaluista, jotka myytiin.
Tiedäppäs se, Julius, että nyt olen paljoa tyytyväisempi, kuin ennen. Jumala on näyttänyt minulle olevani paljoa onnellisemman, kuin moni muu köyhä lapsi. Ennen rukoilin minä Jumalata jokapäivä auttamaan itsiäni vaikeasta tilastani ja antamaan minun saada opetusta piirustus-taiteessa! — Nyt sitä vastaan sanon minä: minä kiitän, Jumala, sinua, että olen niin onnellinen etten tarvitse kerjätä! minä olen puhunut erään pienen tytön kanssa, jolla oli kovempi nälkä, kuin minulla, ja jolla ei ollut mitään iltaseksi. Mutta Jumala ei antanut hänen kuolla nälkään. Mitäs luuleet siitä, me rukoilimme yhdessä ja muuan korppi toi meille paistin! Se oli luultavasti varastanut sen ja aikoi ruveta sitä syömään ihan silloin, kuin näki meidät ja pelästyi niin, että lensi tiehensä ja jätti lihan sillen pienellen tytöllen. En koskaan enään ole tyytymätöin, kuin olen nähnyt etten olekkaan niin onnetoin. Tilaisuutta piirustamisen oppimiseen rukoilen minä kyllä vieläki ja uskon Jumalan kerran kuulevan rukoukseni, niin kuin hän kuuli sen pienen tytönkin rukouksen.
Nyt minua herättää joka aamu yövartia; minä solmian käteeni paksun rihman, jonka toinen pää riippuu ikkunasta ulkona.
Kellon lyödessä neljä tulee yövartia ja vetää rihmasta; minä herääjän, nousen ylös ja alan piiruamiseni. Et usko, kuinka onnellinen olen kopioittaisani isäni kuvia, pieniä enkeleitä ja neitsy Mariata, — ja yövartia kaupitsee niitä tuttavilleen; minä saan joka kuvasta kaksi rossaa; näillä rahoilla ostan lyijys pänniä ja paperia, ja tähteillä? — minä tiedän hyvin, mihin ne panen.
Oikein olisin tyytyväinen, kun en vaan silloin kerran olisi valehdellut. Sitä en koskaan unhota. Äitini sanoi aina: muista poikani, puhdas sydän on valkean lehden kaltainen, joka, kerran saastutettu, ei enään saa entistä puhtauuttaan! — Mutta olen päättänyt olla aivan kavahtavainen, niin ettei lehti toki enään tule tahratuksi. Kyllä hairahdan jokapäivä, mutta taas parannain kohta, — ja niin teen itseni kanssa samalle tapaa, kuin piirustustenikin kanssa, että kuin vedän viivan väärin — niin hivuttelen sen tarkkaan pois; mutta valhe, — se on läkki-viiva — ei se koskaan lähde pois. Jää hyvästi, hyvä Julius! Minä panen tänne kirjeeseni kukan, — se on lakastunut, mutta vie se kuitenkin vanhempaini haudalle.
Sinun uskollinen ystäväsi Wille.
Siitä päivästä, jona Wille kohtasi sen pienen tytön, ei kulunut pitkää aikaa, kuin hän taas lähdetettiin viemään kenkiä samaan kylään, jossa lapsi mummoneensa asui. Hän toimitti asiaan ja meni sitten heidän kotiinsa, tervehtimään uutta tuttavataan.
Ikkuna oli auki ja siitä näki hän heidän mökkinsä sisään. Vanha ämmä makasi huonolla olki-vuoteella, vieressä matalalla tuolilla istui Liisa ja kehräsi. Uunissa ei suinkaan ollut pidetty tulta moneen aikaan, sillä ei siinä näkynyt tuhkaa, eikä hiiliä. Liedelle oli hajotettu ohuelta valkeata hiekkaa, ja siinä, joka oli ainua pöytä, piti lapsi kalliin omaisuudensa, arkkuisen, kukka-kiehkuran keskellä. Joka päivä teki hän uuden kiehkuran kukista tämän kalliin, isältään hänelle muistoksi tehdyn kappaleen ympärille.