Tyttö, nähtyään Willen, jätti työnsä ja hyppäsi ikkunaan.
"Onko sinulla tänäin nälkä?" kysyi Wille ja pisti hänen käteensä pitkän vehnä-leivän, jonka oli tuonut myötänänsä.
Liisa, kun näki leivän, ei voinut hillitä itsiään, vaan melusi riemusta niin, että mummo heräsi; lapsi, otettuaan lahjan vastaan, likisti sitä niinkuin nukkea rintaansa ja riensi ilosta kiiltävillä silmillä sairaan luoksi.
"Katsos, mitä olen saanut hyvältä ystävältäni!" virkkoi hän. "Se nyt vasta maistaa! Sinun pitää syömäsi kaikki pehmeä, sillä eihän sinulla ole hampaita, minä syön kuoret. Siitä päivin kun isäni kuoli en ole maistanut sämpylää; viimeisen toi hän minulle markkinoilta."
Wille oli tällä välin lähtenyt ikkunan luota ja tuli ovesta sisään.
"Jumala on sinut, lapseni," sanoi ämmä hänelle, "jo toisen kerran lähdettänyt pelastamaan meitä suuresta hädästä! — Jumala mahtaa paljon rakastaa sinua, kuin on sinut valinut meidän hyväksi enkeliksemme!"
Wille seisoi tauti-vuoteen vieressä kokonansa ihastuneena. Hän, köyhä poika, oli jo kahdesti lohduttanut heitä, jotka olivat häntä köyhemmät! Sydämmensä tykki ilosta. Jaa, Jumala rakastaa minua paljon, ajatteli hän; Hän rakastaa minua, vaikka olen saastuttanut puhtaan sydämmen, jonka on antanut minulle. — Tästedes tahdon karttaa kaikkea kun on väärin, että Hän saisi iloita minusta!
"Kuka on lahjoittanut sinulle tämän pitkän vehnä-leivän?" kysyi Liisa, taittaissa siitä palaa, josta pehmiän osan antoi mummolleen, ja itse söi herkkuna kuoren.
"Minä olen sen ostanut," vastasi Wille.
"Onko sinulla sitten rahaa?" kysyi tyttö kummeksien; "luulin sinun köyhäksi, niinkuin me olemme."