"Rahaa on minulla niin paljon, että joka viikko voin lähdettä sinulle vähän leipää. Kolmessa päivässä piiruan kuvan, sillä saan kaksi rossaa, viikossa saan niinmuodoin neljä rossaa, niillä ostan leipää. Sunnuntai-päivinä piiruan kokonaisen kuvan valmiiksi; sen hinnalla ostan paperia, ja jos jääpi rahaa jälelle, niin sillä ostan teille palan lihaa; sen sinä Liisa voit keittää mummollesi."
Liisa putkahti ilosta ja hyppi ympäri huonetta. "Joka viikko neljän rossan edestä leipää ja ehkä pala lihaakin!" kertoi hän kolme, neljä kertaa. "Lihan keittää Mikon eukko, meillä ei ole puita; se maistaa hyvältä! Eikö niin, mummo? Saanhan minäkin maistaa sitä, kuitenki kastaa palan liemeen? kyllä nyt, mummo, tulet terveeksi. Sinä olet niin huono, kuin aina olet nälissä."
Kyyneleet vuotivat ämmän silmistä ja hän ojensi kätensä pienelle hyväntekiälleen. "Jumala siunatkoon sinua, lapseni" sanoi hän, "minä rukoilen sinun edestäsi!"
"Jaa, rukoile minun edestäni!" vastasi Wille, "minulla ei enään ole äitiä, joka sen tekisi!"
Pitemmältä ei Wille nyt voinut viipyä, sillä mestari odotti häntä aikaseen takaisin; pikimältään neuvottelivat lapset vielä, millä tavalla Liisan piti saaman leivät. Poika itse ei tohtinut juosta sitä pitkää matkaa, paitsi silloin kuin oli asialla! Liisan piti tuleman kaupunkiin.
"Osaathan tien," sanoi hän, "ja talon minä neuvon sinulle. Oikealla kädellä ihan tulliportin vieressä on iso keltanen pytinki; siinä asuu mestari ylhäällä neljännessä kerrassa, ja minä makaan vielä ylempänä vinnillä. Et saa tulla minun tyköni, sitä ei mestari suvatsisi; mutta tule pihaan, pieni portti on auki, ja vedä nauhasta, jonka näet riippuvan seinällä; sen toinen pää on kammarissani, — kyllä olen saapuvilla sitomassa leipää nauhaan ja laskemassa alas. Mutta pitää tulemasi ennenkuin kello lyö kuusi, sillä myöhempään olen työssä. Ylihuomena saat tulla ensi kerran ja nyt jää hyvästi!" Näillä sanoilla alkoi hän juosta kaupunkia kohti, sillä hovin kello kuulu lyövän viisi ja puoli kuusi piti hänen olla kotona.
Monta kuukautta kului. Kesä, syksy olivat ohitse, ja suureksi suruksensa ansaitsi Wille nyt aivan vähän ystävilleen. Päivä oli lyhyt, ainoastaan hoikan kynttilän valossa, jonka joka päivä osti, taisi hän aamuilla piiruta; mutta kylmä pakotti hänen pian luopumaan siitä, sillä kohmettuneilla ja värisevillä käsillä ei piirtäminen käynyt laatuun; hänellä ei ollut sänkyäkään, jossa olisi tainut lämmittää itsiänsä, vaan riensi, niin pian kuin suinkin mahdolliista oli, kyökkiin, jossa paloi tuli rouvan keittäissä aamiaista.
Kun herkesi piiruamasta, niin ei saanut rahakaan, eikä niinmuodoin voinut ostaa leipää; mutta nyt keksi toisen keinon, jolla pitkitti apuaan.
Hän osti itselleen kaksi pientä kivi-vatia; joka aamu kaatoi hän puolet aamiaisestaan toiseen niistä ja vei sen kammariinsa. Kun tyttö sitte tuli nykäsemään nauhasta, niin sitoi hän sen täytetyn vadin, jossa ruoka toisinaan oli oikeen jäässä, nauhaan ja laski alas. Liisa otti sen vastaan ja sitoi nauhaan sen kivivadin, jonka oli kotonaan tyhjentänyt ja ottanut myötänsä, ja Wille veti sen ylös ja täytti taas seuravana aamuna.
Tämän jäätyneen ruan kantoi lapsi — nyt tuli hän joka aamu — mummolleen; kivi vati vietiin jonkuun naapurin uuniin lämpiämään ja niin sai se vanha ämmä tyttärensä tyttäreneen vähän lämmitettyä keitosta. Näillä vaivaisilla ei ollut ruokaa, eikä puitakaan. Mummo oli vielä kipiä. Liisa ei enään voinut kohmettuneilla sormillaan kehrätä, hänen täytyi kerjätä koko päivän, milloin kylässä, milloin kaupungissa, kävi talosta taloon, sai toisinaan palan leipää, toisinaan raha-kopeekan, ja kaikki vei uskollisesti mummolleen, jonka kanssa söi saadut ruoka-aineet; rahat antoivat sille, jolta olivat vouraneet pienen majansa.