Nyt tapahtui kerran että mestarin rouva haki jotain Willen kammarissa, jossa oli moniaita suuria kirstuja, ja löysi kivi-vadin velliä täynnä. Poikaparka säikähti. Paikalla tutkittiin asia tarkasti ja poika puhui väristen kaikki. Sen vanhan ämmän kurjuudesta puhui hän niin surkuttelevalla tavalla kuin taisi, luulten siten voivansa herättää rouvan sääliväisyyttä. Mutta siinä erhettyi; rouva oli ahne, ja ahneus tekee ihmisen sydämmen kovaksi. Kuin poika oli lopettanut kertomuksensa, lensi rouva kivivadilla alas raa'an miehensä luoksi ja huusi:
"Katsoppas tänne vatiin! — Poika valittaa ei saavansa ruokaa kyllältä! ja kuitenkin säilyttää hän muille, mitä ei itse jaksa syödä, niinkuin taitaisimme me elättää kaikki, jotka eivät viihti tehdä työtä!"
Mikä kahakka tästä seurasi, sitä en nyt huoli kertoa; sen vaan sanon, että Wille vastedes ei saanut aamiaiseksi kuin puolet siitä, mitä ennen sai, niin että hänelle oli mahdotoin jakaa siitä muille. Tästä oli hän pahoilla mielin ja itki katkerasti mestarin julistaissa tämän tuomion.
Istuissa työssään tipahti nahalle kynele kyneleen perästä: sälli katsoi säälien pojan päälle, sillä hän oli kevytmielinen mutta hyväsydämminen ihminen, jonka mieleen vanhempansa olivat laimiin lyöneet juurittaa hyviä opetuksia. Sentähden piti hän valheen luvallisena. Semmoisia ihmisiä löytyy paljon maailmassa; ne kulkeevat tavallisesti askeleen toisen perään syvemmälle turmelukseen. — Me emme tietä miten vasta sällin kanssa kävi; vaan kun mieltämme karvastele uskoa jonkuun kevytmielisyydensä tähden joutuneen onnettomaksi, niin toivomme Jumalan hänenki silmänsä aioissa auvaiseen. — Se ei ollut vielä myöhään; hän ei miettinyt koskaan miten piti käyttäimän; hän teki mitä hänelle mieleen johtui, ja ei milloinkaan ajatellut mitä Jumala käskyissänsä vaatii.
Mestari meni kaupunkiin ostamaan nahkaa ja samassa oli sälli taas valmis houkuttelemaan sitä huolelliista poikaa.
"Jos olisin sinun siassasi, Wille," sanoi hän, "niin sen siaan että itkisin niinkuin lapsi, kyllä tietäisin, kuinka tekisin. Liikahan se on, että mestari akkoineen pitää saaman tietää kaikki. Sinä olet oikeen hölmö; aina annat niille juomarahat, kuin saat; — minkätähden teet niin? Aivan sentähden ettet rohkene sanoa: en saanut juomarahaa. Semmoinen pieni valhe ei vahingoita ja sinä voisit niillä rahoilla itsellesi, minulle ja köyhille tuttavillesi paljon hyvää tehdä."
Wille istui vasta päätä kiusaajata; kuin kuuli hänen niin puhuvan, niin tuo hyvä lapsi pani pöydän alla kätensä ristiin ja rukoili ajatuksissaan: Ah, minun Jumalani, älä johdata minua kiusaukseen!
Sälli pitkitti puhettaan: "oikeenhan se on ilkeästi tehty mestarilta: sinä et koskaan syö itsiäsi kylläiseksi ja nyt julkeevat ottaa sinulta ne palat, joita et raahti nauttia! Semoiset ihmiset ei ansaitse sitä, että heille puhutaan totuus, he ansaitseevat tulla petetyksi, se on oikea kosto heille."
Minun hyvä äitini, ajatteli Wille, jos olisit nyt luonani, niin vissiin sanoisit: lapseni, ole varallasi, kiusaaja on edessäsi? Kuinka usein etkö kertonut kärmeestä paratiisissa; se liene puhunut noin makiasti, ennenkuin sai Eevan uskomaan mitä tahtoi.
"Moniaita päiviä sitte," jatkoi sälli, "unhotti rouva avaimen kaapin oveen, ja minä sanoin: joudu nyt poika! ota pala leipää kaapista; rouva on poissa, niinikään mestari, ei kukaan näe sinua ja minä en kanna kieltä! — Miksi et totellut minua? Sinä seisahdit kaapin eteen, silmäsi suorana ja — — hiivit pois!"