"No, mitä sinä teet tuolla rahalla?" kysyi herra taas, sillä hän luuli tytön tulevan sitä hakemaan pojalle.
"En minä tätä rahaa tahdo itselleni;" vastasi Wille; "Liisa antaa sen mummollensa."
Muuan vieras, joka tuli sisään, keskeytti puheen, jota se vanha herra olisi muutoin kentiesi pitkittänyt; poika pani rahan pöydälle ja meni tiehensä.
Seuraavana aamuna, kun Liisa nykäsi nauhasta, ja luuli saavansa nähdä pienen kivi-vadin tulevan alas — juoksi poika rappusia alas pihaan ja kertoi hätäisesti kuinka rouva oli häneltä ottanut keitoksen pois, ja ettei hän nyt enään tohtinut, eikä taitanut antaa aamiaisestaan mitään. Tämä odottamatoin tieto säikähytti Liisa, niin että kyyneleet alkoivat vuotaa silmistä. Mutta Wille lohdutti häntä, luvaten hänelle kaksi rossaa, jolla voisi ostaa leipää. — Nyt neuvoi hänelle talon, jossa se ystävällinen herra asui, ja käski hänen joutumaan pois, sillä pelkäsi saavansa toria mestarilta, joka oli äkäinen, kun ei päivää ennen saanut juomarahaa.
Mutta Liisa ei kuitenkaan herennyt käymästä nykäsemässä rihmasta, sillä se ajatus ei mahtunut päähän, että vadin alas laskeminen jo jäi. Viedä kotiin sitä jäätynettä velliä, lämmittää sitä naapurissa ja saada se mummolle, oli, paitsi sitä että itsekkin siitä sai lämmintä ja jokseensaki sillä sammutti nälkäänsä, tälle pienelle tytölle niin hupaista, että hän aina vielä toivoi mestarin rouvan leppyvän, ja taas antavan pojalle entisellä tavalla keitosta. — Mutta vati ei nyt enään riippunut nauhassa: — Ja Willeäkään ei enään näkynyt ikkunassa. Mestari oli hänen muuttanut asumaan semmoiseen kammariin, jossa ei ollut ikkunata ja niinmuodoin ei poika tietänyt niin mitään tytön käymisistä.
Vähän aikaa sen perästä laitettiin Wille taas saman herran luoksi kysymään, kelpasiko kengät hänen vaimollensa; iloisena lähti hän tielle, sillä toivoi saavansa kentiesi taas jonkuun rossan. Herra oli provessori ja istui kaiket päivät kirjainsa ääressä; Willen tullessa sisään oli hänellä paksuja kirjoja edessään auki, joista luki; kynä oli korvan takana, silmälasit nenän päällä, ja kaikesta näkyi että hän kokonansa oli vajonut aineidensa tutkintoon.
"Ahaa, poikani, minä olen tukkunaan unhottanut kenkäsi!" sanoi hän, kuin hoksasi Willen; "kas tuossa, ovat samalla tuolilla, johon ne panit, ota ne siitä! Vaimoni ei vieläkään ole kodissa, hän on miniänsä luona esikaupungissa, H:n puutarhassa, tiedäthän missä se on. Vie kengät sinne ja tässä on sinulle kaksi rossaa siitä pitkästä matkasta! Jaa vainki — tyttö! pitääkö antamani rahat sille? — No, pidä nuo, tyttö oli vastikään täällä, se on hyvä lapsi; minä käskin hänen tulemaan tänne joka lauantai saamaan vähän rahaa vanhalle mummolleen. — Mutta mene nyt, ei minulla nyt ole aikaa!"
Tämän sanottuaan käänsiikse provessori taas kirjoihinsa päin huolimatta Willestä, joka oli iloissaan. Kaksi rossaa! ajatteli hän. Toisen niistä annan mestarille, sillä luultavasti kysyy hän kohta juomarahoja ja toisen säästän minä Liisalle. Kuin hovin rouva taas tahtoo uusia kenkiä, niin poikkean Liisalla; rouva tarvitsee kohta uudet, sillä hänen entiset päälyskengät nahka-vuorilla liene jo kuluneet.
Wille meni H:n puutarhaan ja pian oli hän sen kauniin talon edessä, jossa rohvesorin rouva oli nyt kestissä. Ajo-portti oli kiini, mutta näki pienen portin, josta meni sisään ja tuli ryytimaahan, jonka toisella puolella pytinki oli. Tämän ovi oli lukottu. Wille käveli edestakasin, mutta ei nähnyt ketään, jolle olisi taitanut sanoa asiansa. Pytinki oli vaan yksinkertainen ja kahdeksalla ikkunalla. Sen ulkoseiniä vastaan aina katon rajaan kasvoi kesällä puitteita myöden runsaslehtisiä kasvuja, jotka nyt olivat lakastuneet; mutta puitteet olivat vielä paikallaan ja Wille nousi niitä myöden ylös ikkunasta katsomaan, oliko kukaan pytingissä.
Hän näki suuren salin kolmella ikkunalla, joka näyttiikse kouluhuoneelta; siinä oli vorttepiano, jonka edessä noin kahdentoista vuoden vanha tyttö istui opettajaneen; opetus-tunti oli luultavasti juuri nyt alkamaisillaan, sillä opettaja käänteli nuottikirjan lehtiä, ikään kuin hakisi kappaletta, jota mieli opettaa. Pöydän ääressä toisella puolen salia istui toinen pieni tyttö ja kirjoitti. Ei kukaan huomanut katsella, sillä kaikki olivat selin häneen päin. Nyt alkoi tyttö soittaa.