"Yksi, kaksi, kolme, neljä, — ei niin joutusasti, Laura"; sanoi opettaja, "yksi, kaksi, kolme, neljä, — nosta kätesi, kun pysähys tulee — tämä on soitettava vitkaan, — etkö kuule että nyt menee väärin? oikeen käy kipeästä korviin; — voi, voi jo taas; niin, nyt vasta oli oikeen; kyllä harjaanut, kuin vaan otat tarkan vaarin nuottiloista!"
"Mutta Auneetta, istuthan taas nenä kirjassa kiini!" sanoi hän sille pienelle tytölle pöydän vieressä. "Sillä tapaa turmelet silmäsi. Muista kirjoittaa kaikki kirjaimet oikeen. — Näytäppäs kirjoitustasi, — soita sinä Laura sillä välin, — kirjoituksesi, Auneetta, on hyvä, mutta tuossa olet alkanut nimen pienellä kirjaimella; siihen täytyy panna kaksi ristiä; tähän taas olet kirjoittanut suuren kirjaimen, minkätähden olet sen tehnyt? — Tuosta olet jättänyt kirjaimen pois; katso paremmin, lapseni, miten esikirjoituksessa on; kun jo olet kahdeksan vuoden vanha, niin semmoisia virheitä ei saa enään kirjoituksessasi olla. — Mutta Laura! johan sinä nyt taas olet väärässä! muista, että tahdot osata isäsi syntymäpäivänä soittaa sen kappaleen. Pitää harjottaimasi enemmän."
Wille oli tällä välin ikkunassa onnellisempi kuin jos olisi ollut näytelmässä. Laura pitkitti soittoaan, Auneetta kirjoitustaan. Poika rupesi nyt silmäilemään toisiakin paikkoja salissa. Likeellä ikkunaa oli kirjoitus-pöytä pienine hyllyneen, ja siinä kirjoja ja muutamia kirjoitus-pöytään kuuluvia pieniä kapineita; hän näki kauniin linjaimen, pännä-veitsen kanteleen näköisellä varrella, hopiaisen sinetin, jonka vartena oli miehen kuva. Pöydällä oli kirjoitus-kalut; vieressä paperia ja pännä — jokuun oli arvattavasti äskettäin kirjoittanut siinä. Yhdessä salin nurkassa oli sohva, johon kolme suurta nukkea oli asetettu istumaan. Poika oli vähällä kiljaista äkki-luulemattomasta ihastuksesta, kun näki ne; ei siitä että nämät nahka rouvat olisi niin mielyttäneet häntä, sillä eihän pojat pitä lukua nukkiloista, mutta suurimman jaloissa havaitsi samat punaset sinisellä nauhalla reunustetut kengät, jotka hän kiitollisuudesta siitä, että oli saanut thalarin kappaleen, kerran viskasi erään talon ikkunasta sisään.
Samassa aukeni salin ovi ja noin neljän-toista vuoden vanha poika, pyssy ja jahti-laukku olalla, astui sisään. "Laura," kiljasi iloisena hän, "minä olen ampunut kuusi varpuista; Antonin kanssa olin linnussa suuressa puutarhassa; ne syömme tänäin puolipäiväiseksi."
Mutta nyt katkesi yksi liista puitteesta ja Wille putosi rötkälleen maahan; hän säikähti niin, että päästyään ylös alkoi juosta minkä jaksoi ryytimaan portin kautta tiehensä; hän unhotti jättää kängät ja juoksi kotiin, niin kuin häntä olisi takaa ajettu.
Tavalliisella vilpittömyydellä kertoi hän kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut, ja otti sanaa virkkamatta mestarin torat ja korvapuustit vastaan, — sillä hän tiesi tehneensä väärin, kun niin huonosti toimitti asiansa — ja asettaui työhönsä.
Koulu-salissa H:n puutarhassa kuulivat lapset kyllä romahduksen ulkopuolella ikkunaa, mutta sen syytä ei joutaneet tutkimaan, kun heillä nyt oli tekemiistä Jyrin varpusien kanssa. Niin pääsi Wille pakoon, ettei kukaan nähnyt häntä.
Seuravana päivänä vei mestari itse kengät ja Willellä ei ollut asiaa uudelleen mennä H:n puutarhaan.
Joulu-aatto läheni. Meidän pienelle ystävällemme oli tämä päivä aina ollut suuri Juhla, sillä hänen hyvä äitinsä, vaikka köyhä, oli aina hankkinut joulupuun pojalle. Lahjat tosin eivät olleet suuret, mutta moniaat lyijys-pännät, paperi, omenat, pähkinät ja muut semmoiset pienet tavarat ynnä ne pienet vaksikynttilät vaikuttivat poijassa verrattoman ihastuksen.
Nyt tällä kertaa ei hänellä ollut mitään toivomista, kuitenkin odotti hän suurella malttamattomuudella päivää, sillä hän oli itse itselleen valmistanut juhlan.