Kuin nyt joulu-aatto tuli, niin lähdetti mestari Willen hämärissä viemään muutamia paria kenkiä, jotka samana päivänä olivat saatu valmiiksi ja jotka olivat aivotut joulu-lahjaksi. — Tämä teki hänelle suuren ilon, sillä jo kauvan oli aikonut täksi illaksi rukoilla mestarilta lupaa; nyt laitettiin hän ulos ja tarvitsi vaan anoa lupaa siksi ajaksi, kuin, asiat toimitettuaan, jäi illasta jälelle. Mestarilla ei ollutkaan mitään sanomiista pojan anomusta vastaan; tämä pani sentähden työnsä pois, otti kengät ja joudutiikse kammariinsa.
Täällä oli hänellä pieni laatikko tulitikkuja, jotka oli ostanut, ja kynttilän pätkä. Nämä kalut pisti hän taskuunsa. Vuoteensa alla oli säilyttänyt kuusen oksan, jonka päivää ennen oli löytänyt pihalta. Tähän oksaan sitoi hän parin kenkiä ja nuken, joka oli lystin näköinen! Vanha sukka, täytetty kaikenlaisella töryllä, oli vartalona; vaatteet olivat tehdyt kirjavista nahanpalasista, jotka oli löytänyt työ huoneesta; missä kasvot piti olla, siinä oli palanen paperia, johon oli lyijys-pännällään piirunut silmät, nenän ja suun, — ja kirjavasta silkkisestä tilkusta, jonka kerran oli löytänyt kadulta, oli tehnyt nukellensa pään-peitteen. Kenkät jotka rippuivat oksalla olivat oikein kauniit. Willellä oli pussikko, jonka peri äidiltään ja joka oli kudottu monenvärisistä villasista langoista; tämän leikkasi hän rikki ja valmisti siitä sällin avulla parin kenkiä. Anturat oli sälli ostanut hänelle, ja vuorin oli saanut vanhasta verka-nutusta ja punasen nauhan, joka oli reunoin ommeltu, oli eräs rouva antanut hänelle.
Pienen kynttilänpään oli hän ostanut toisella niistä rossista, jonka oli saanut provessorilta. Muistahan pienet lukiani, että provessori antoi hänelle kaksi rossa, joista hän toisen antoi mestarille, ja toisen aikoi antaa Liisalle. Mutta hovin rouvan päälyskenkät lienevät vielä nahka-vuorineen kestäneet, sillä ei pitkään aikaan ollut tettänyt mestarilla mitään työtä, ja Wille ei siis saanut tilaisuutta kohdata Liisaa. Nyt oli hän käyttänyt rahat muuhun.
Oksalla nuttunsa liepeen alla riensi hän asialleen. Kun tuli kyökkiin, oli rouva, joka oli tilanut kengät, keittämässä jouluruokaa. Rouvan koettaissa kenkiä ja niitä maksaissa, heitti poika haluavat silmänsä monta kertaa patoin päin, jotka olivat tulella, ja nenäänsä tuli niistä makia haju. Eräässä pannussa oli monta paksua makkaraa paistumassa, joita pojan erinomaisesti teki mieli.
Rouva katseli häntä ja naurahti. "Sinun silmäsi, lapseni, ilmoittavat mitä sinulla on mielessä", sanoi rouva, "minä näen että tahtoisit suuhusi yhten näistä makkaroista. Kiitä onneasi, että minulla on niitä niin kyllältä, että voin lahjoittaa sinulle yhden". Tämän sanottuaan, meni rouva kaappiin, otti sieltä leivän puoliskan, josta leikkasi vähän pehmiää sisustaa pois, niin että se tuli veneen muotoiseksi, sekä pani siihen paksun, kihisevän makkaran. "Kas tuossa, lapseni", virkkoi hän, "vie tuo kotiisi ja ja'a siellä vanhempiesi eli sisariesi kanssa!"
Näin suuresta onnesta hämmästyksissään oli Wille vähän aikaa kuin mykkä, sitte suuteli sydämmelisellä ilolla hyväntekiänsä kättä ja kiirehti pois saadulla tavarallansa. Jo oli pimiä, kun tuli pienen ystävänsä majaan. Hiljakseen varpaisillaan astui hän porstuaan, leikkasi kääntöpää-veitsellään kynttilän pään monesta kohdin poikki, istutti palat kiini kuusen oksaan, sytytti tuli-tikuillaan kaikki kynttilät ja astui yht'äkkiä siihen pimeään tupaseen.
Mikä ilo eikö nyt noussut! — Liisa hyppi hänen ympärillään niinkuin koiran penikka ja se vanha mummo pani sängyssään kätensä ristiin rukoukseen.
Wille otti kaksi tiili-kiveä ja asetti niiden väliin pienen joulupuunsa; sen jälkeen otti ne kauniit kengät ja Liisan piti kohta koettaman niitä; ne olivat oikeen mukavat hänen jalkoinsa — ja hän alkoi taas tansia; se pieni tyttö otti kengät jaloistaan, suuteli niitä ja likisti rintaansa vastaan. Huvituksella katseli Wille häntä, osoittain sormellaan nukkea, joka oli oksan takapuolella: "katsoppas tänne Liisa, tätä pitää suutelemasi, mutta kengät panemasi taas jalkaasi." Kun se pieni tyttö näki kirjavan nahka-nuken, putosi kengät kädestä; ei mikään ollut hänelle niin mieleistä kuin nukki! Hän oli usein puupalikan ympärille käärinyt tilkkuja ja pitänyt sitä nukkena; nyt oli hänellä oikia nukki nenällä, silmillä ja suulla. Hän juoksi sen kanssa mummonsa luoksi ja huusi: "katsos mummo, nyt olen rikas! niin rikas kun rouva hovissa! Enempätä en enään koskaan halua!"
Ja kun Wille otti esiin leipänsä, jonka sisälle oli makkara ja kaikki kolme maistoivat siitä ja vähittäin söivät kaikki tyyni — niin ilosta ei loppua tahtonut tulla; ne lyhyet kynttilän päät olivat jo ammoin sitte sammuneet, mutta molemmat lapset pitkittivät leikkiään kuun valossa, melkein huomaamatta että joulupuu ei enään valaissutkaan sitä pientä majaa.
Vihdoin läksi Wille kotiin päin, mutta tuskin oli kerinyt tulli-portille, kun kuuli yövartian huutavan kello kymmentä. Säikähtyneenä alkoi hän juosta, sillä hän pelkäsi kototalonsa portit olevan jo lukitut kiini. Niin olivatki ja Wille-raukka luuli nyt täytyvänsä olla koko yön kadulla ja pääliseksi seuraavana aamuna saavansa mestarilta kovan selkäsaunan. Hän alkoi itkeä ja olikin tosiaan pahassa pulassa.