Nyt muistui mieleen yö-vartia, hänen hyvä ystävänsä; tällä kentiesi liene portin avain; iloisena pyyhki hän taas kyyneleet pois silmistään ja päätti kävellä katua edestakaisin ja niin odottaa yövartian tuloa. — Astuttua parin askeletta näki hän jotain kiiltävän kadulla; hän otti sen ylös, se oli raha-kukkaro kultarengailla ja tupsuilla. Hän aukasi sen; toisella puolella oli kaksi thalerin kappaletta; toisella puolen muutamia pieniä rahoja ja yksi paperiin kääritty kultaraha.
Löytö ihastutti häntä aluksi. Tästä nyt saapi Liisa ja hänen mummonsa hyvät lahjat! ajatteli hän; mutta kukahan ne on pudottanut? oli hänen toinen ajatuksensa; jos kuitenkin voisin ne saada omistajalle takaisin! Huomena pitää kuulustelemani naapureissa, onko kukkaro keltään likeellä asuvalta pudonut. — Wille pisti sen taskuunsa. Samassa tuli yö-vartia, aukasi portin, poika pääsi sisään ja hiipi hiljaa rappusia ylös kammariinsa.
Seuraavana aamuna oli hän kipiä; viipyminen ulkona kylmänä yönä oli tehnyt hänen oikeen sairaaksi, niin ettei hän voinut nousta vuoteeltaan. Niin makasi hän kokonaisen viikon yksinään; huolta ei hänestä pidetty, kuin vaan niin paljon, että rouva toi hänelle kerran päivässä vähän ruokaa. Uuden vuoden aattona iltapuolella tuli hänen luokseensa sälli; tämä oli ollut joulun pyhinä poissa tervehtimässä äitiään, joka asui maalla.
Wille oli pannut löydetyn raha kukkaron makuu-vuoteensa alle; hän ei tahtonut ilmoittaa löytöänsä mestarille, sillä pelkäsi mestarin sen kanssa tekevän samoin, kuin juomarahainki kanssa — ja kukkaron sisältö oli liikuttamatta.
Nyt tuli sälli. Hän oli ystävällinen ja Wille ei malttanut olla hänelle kertomatta, mitä oli löytänyt; käski häntä myös kuulustelemaan, oliko kukaan naapureista pudottanut kukkaron.
"No, sitä en minä tee!" vastasi sälli. "Mitä olet löytänyt on omasi, — ja jos et yksinäsi tahdo rahoja pitää, niin anna minulle puolet ja Liisalleki osa! — Mikä tyhmyys että antaa rahat takaisin! Joka ne on pudottanut, on varmaan rikas, — Mitä hän sitte niillä tekee, kuin on kukkarossa; varmaan on hän jo totuttanut itsensä olemaan ilman niittä, — sinä ja minä olemme köyhiä ja tarvitsemme kyllä rahat!"
Nyt oli kiusaaja taas siinä, eikä Wille tienyt, mitä piti tekemän. Löydetty ei tosin ole varastettu, ajatteli hän, — pitääkö takaisin annettaman, mitä on löydetty? Liisa saisi vissiin niin paljoilla rahoilla kokonaisen hameen. Ei kuitenkaan rohjenut luottaa sällin puheesen. Jos äitini nyt vaan eläisi, sanoi poika itsekseen, niin hän kohta ilmoittaisi jos tämä on kiusaus. Luulen kuitenkin sällillä tällä kertaa olevan oikeen; mutta, jos tuo kuitenkin on synti? — jos taas omatuntoni tule saastutetuksi?
Sälli katsoi kysyvillä silmillä poikaa. "No Wille," virkkoi hän, "missä on kukkaro? Pannaan kahtia!"
Poikaa arvellutti asia, sydän oli levotoin, hän yritti jo ottamaan kukkaron piilosta, — mutta rouva tuli samassa tuomaan ruokaa ja sanoi sällille: "mieheni tahtoo puhutella teitä:" "Jää hyvästi, Wille, huomiseksi;" sanoi sälli mennessään, "varhain huomen aamulla tulen tervehtimään sinua."
Pieni ystävämme söi keitoksensa, heittiikse taas hiljaan pitkälleen ja muisti äitiänsä. "Oi, olispa hän vielä hengissä!" ajatteli hän, "kuinka vaikea on aina tietää mikä on oikeen, mikä väärin! Äitini neuvosi minua eroittamaan hyvän pahasta." Poika itki. Kukkaro teki hänelle huolen.