Kuin hän tuumi taitavansa ostaa Liisalle hameen ja toisinaan kukatiesi mummolle leipää eli muuta einettä, niin ilo, jonka täten ystävilleen tekisi, ihastutti häntä jo edeltäpäin; sen perästä taas johtui mieleen ettei rahat olleetkaan hänen omansa. Ohhoh, vuosi takaisin eli vielä äitini, silloin kirjoitettiin viimeisen kerran 1842, nyt viimeisen kerran 1843. Silloin sanoi äitini: vuoden lopussa pitää, poikani, muistelemasi, miten olet käyttäinyt kuluneella vuodella, oletko paljon väärin tehnyt ja senperästä lujasti päättää seuravana vuotena karttaa kaikkea pahaa. Minä tein niinkuin hän vaati, ja senjälkeen valvoimme vielä, kunnes yö-vartia huusi kaksitoista; sitte sanoi: jää hyvästi vuosi 1842! — ja suutelin äitiäni ja lupasin etten milloinkaan uudella vuodella saattaisi hänen mieltänsä pahaksi. — Minun rakas äitini! Hän kuoli pian — paljoa ennen vuoden loppua; mutta tahdon kuitenkin ilahuttaa häntä taivaassa! — Kun vaan tietäisin miten pitää tekemäni kukkaron kanssa.
Poika parka itkeä nyyhkytti, sillä se ei ollut mikään helppo asia, että luopua ilosta saada ostaa Liisalle uusi hame. Vihdoin nukkui hän ja heräsi vasta yövartian huutaissa kaksitoista. — "Jää hyvästi, jää hyvästi, vuosi 1843!" ajatteli hän, "nyt on uusi vuosi! Tänäin en saa suudella äitiäni, mutta tahdon katsella hänen hautaansa, sen taidan minä tehdä!"
Hän putkahti sängystä, sytytti pienen kynttilä-palan, joka oli jäänyt jälelle joulupuusta, ja otti käsille laukun piirustuksineen, joiden joukossa oli myöskin haudan kuva. Hän pani paperin matalalle tuolille, asetti kynttilän viereen ja lankesi polvilleen. "Rakas Jumala," sanoi hän, "Sinä olet ottanut isäni ja äitini minulta, minä en enään taida luvata heille olla kuuliainen lapsi; minulla ei enään ole muuta, kuin tämä hauta: nyt lupaan Sinun ja haudan edessä mielelläni tehdä kaikki, kuin sinä tahdot ja on sinulle otolliista!"
Poika käänsi paperin ja luki: "mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu." "Anna minulle, o Jumala, siunauksesi, ja anna minun tulla hedelmä-puuksi!"
Kynttilä oli sammumaisillaan, ja Wille kerkisi sen palaissa tuskin panna kuvansa jälleen laukkuun ja mennä vuoteesensa. Hän nukkui kohta ja näki unta: Hän oli seisovinansa isossa pytingissä jonka ikkunat ja ovet olivat lujasti kiini suljetut, se oli vanki-huone: kaikki huoneet olivat täynnä onnettomia ihmisiä, jotka olivat tehneet syntiä. Eräässä nurkassa istui nuori mies kahleissa, jota pojan erinomattain oli sääli. "Mitä pahaa on tuo tehnyt?" kysyi hän eräältä mieheltä, joka näkyi olevan vankien vartia. "Hän on varastanut, pettänyt ja ei enään pääse vapaaksi"; vastasi mies, "hän on suuri pahantekiä, askeleen toisen perään on hän ottanut synnin tiellä, ja kuitenkaan ei hänen ensimmäinen rikoksensa ollut suuri; hän oli pitänyt itsellään kukkaron, jonka oli löytänyt, ja niin ensikerran eläissään tehnyt pahoin."
Wille heräsi, kello löi samassa yksi, yövartia huusi. Täynnä kauhistusta nousi Wille ylös, unen-pöppörässä sieppasi hän kukkaron ja juoksi porstuaan, jonka ovi oli katuun päin. "Yö-vartia!" huusi hän niin kovaan, kuin voi. Yövartia seisahtui kuuntelemaan. "Minä löysin joulu-aatto-iltana kadulta kukkaron, kuulustele kennenkä se on!" huusi Wille ja samassa viskasi kukkaron kadulle; yövartia otti sen ylös ja pisti taskuunsa. Mutta poika kääntyi takaisin ja puhtaalla omalla tunnolla laskiikse vuoteelleen, Pani kätensä ristiin ja sanoi rukoillen: "Minä kiitän sinua, o Jumala, että olet ohjanut minua oikealle tielle!"
Seuraavana aamuna tuli sälli lapsen vuoteen luoksi; kuume oli yölisistä tapauksista väkinyt. Wille ojensi tulikuuman kätensä houkutteliaalle ja sanoi lempeästi: "Jumala on ottanut minulta rahat; niitä ei minulla enään ole!"
Taas kului moniaita kuukausia. Wille oli jo kauan ollut terve ja kertonut sällille unensa uuden vuoden yönä; ja se nuori mies, vaikka oli varsin kevytmielinen, ei tohtinut soimata poikaa hänen työstään. Joitakuita päiviä ennen paranemistaan oli Wille kysynyt ystävältään yö-vartialta, oliko hänelle onnistunut saada tietoa kukkaron omistajasta ja tähän oli hän vastanut antaneensa sen eräälle mainiolle maalajalle, joka asui H:n puutarhassa. — "Luultavasti isä niille kolmelle lapselle, jotka näin koulusalissa," ajatteli Wille.
Talvi oli ohitse ja kevät oli käsissä. Aurinko paistoi kirkaasti ja taivas oli seljes, kaikki puut viherjöitsivät ja hedelmä puut olivat kukkia täynnä. Eräänä päivänä istui Wille työhuoneessa tuolillaan ja pujottian uhoja uusiin kenkiin; usein pyörähti hänen silmänsä avatusta ikkunasta ulos, jossa iloisia pääskysiä lenteli ja liehakoiten tekivät pesiään. Nauhat olivat pujotetut — samassa kuuli mestarin sanovan: "ota, Wille, lakkisi ja vie kengät Wirtasen rouvalle! Se asuu H:n puutarhassa, jossa provessorin rouva oli kestissä, se on provessorin rouvan miniä!"
Wille olisi mielellään tämän ilahuttavaisen käskyn tähden halanut mestaria. Kuinka lystiä päästää niin kauniilla ilmalla ulos, ja senlisäksi saada mennä H:n puutarhaan! Ehkä saan taas kurkistaa kouluhuoneesen, mietti hän ja nauroi itsekseen, — Siinä oli niin lysti puitteitten liisteillä istua ulkopuolella ikkunaa ja saada nähdä kaikki, mitä lapset tekivät. Hän juoksi kammariinsa, otti lakkinsa, ja lähti tielle kenkineen. Tänäin ei hän huolinut kirjakaupoista, hän ei tahtonut menettää aikaa ja juoksi riemuiten kaupungin läpi.