Vähässä ajassa tulikin H:n puistoon. Pienen portin kautta meni hän puistosta ryytimaahan, joka oli pytingin piha-puolella, ja, koettelematta oliko ovi auki, kiipesi lapselliisesta uteliaisuudesta puitteille, joita myöden nyt oli kasvanut köynnöksiä suurilla lehdillä ja kellon muotoisilla punertavilla kukkaisilla. Hän teki reijän lehtien ja oksien väliin varovasti, ettei niitä vahingoittaisi, ja katsoi reijästä. Huone oli tyhjä, mutta ikkuna auki, ja hän sai katsella kaikkia.
Mikä onni, jos saisin astua sisään ja oikeen tarkkaan katsella kaikkia kapineita! ajatteli hän; mutta laskii alas liisteiltä ja meni ovelle; se oli lukittu, samoin kuin ensimmäisenkin kerran. Hän alkoi nytkin kävellä ympäri huoneen edustalla, kunnes jokuun tulisi.
Toisessa päässä näki hän ikkunan niin ikään auki; hän seisahtui. "Mitähän tuossa huoneessa on? ehkä siellä on jokuun, jolle voin antaa kengät!" ajatteli hän ja välleen notkiasti kun kissa oli istumassa lehtien ja kukkien keskellä.
Illalla kirjoitti hän sitte ystävälleen Juliukselle mitä hän tässä näki, mutta en tahdo omilla sanoillani kertoa Willen mielipitoja, vaan sen siaan panen tähän pienille lukioilleni kopion hänen kirjeestä:
Rakas Julius!
Nyt taas on minulla erinomainen halu päästä maalajaksi! Minkätähden pitää olemani suutari? Ilkeät jalkimet, ilkeä pikilanka, ilkeät nahat! Kun minusta kerran tulee maalaja, niin kuvaan minä kaikki ihmiset paljain jaloin, ihan sentähden etten tarvitse muistakaan saappaita! — Tänäin olin H:n puistossa, jossa Wirtasen rouva asuu. Ovi oli kiini mutta minä kiipesin puitteiten liisteille niistä nähdäkseni, oliko kukaan huoneessa. — Ah Julius, olisitpa nähnyt sen huoneen! Näethän, minä soisin sydämmestäni jälleen nähdä äitini — ja yhtä sydämmellisesti soisin minä saavani kutsua semmoista huonetta omakseni! voi, Julius, olispa minulla semmoinen huone, niin olisin — jaa — niin olisin minä — maalaaja!!!
Kun seisoin ja katsoin ikkunasta sisään, niin ajattelin: noin kaunis lienee paratisi ollut! Näethän, likeellä ikkunaa oli huoneessa telineet; minä tiesin ne kohta olevan maaluu-jalat, sillä eräässä isäni piirustuksessa on semmoiset maalatut; vieressä oli siveltimiä ja väri-lautainen. Seinällä riippui kuvia — niitä en nähnyt oikeen selvästi — mutta — ei aikaakaan kuin olin keskellä permantoa; niinkuin orava putkahdin minä sisään, ennenkuin kerkisin ajatellakkaan! Mitkä somat kuvat! Eräällä pöydällä oli myöskin vartalokuvia, mutta kuvat seinällä olivat paljoa ihanammat; seinä-kaapissa oli kipsistä valettuja käsiä ja jalkoja, kaikki oli niin ihmeelliistä, mutta, niinkuin sanon, kuvat seinällä olivat kaikein kauniimmat. Keskellä huonetta oli pitkä pöytä ja sen päällä oli liitua, paperia, lyijys-pännä; lankkuja, samanlaisia kuin isäni; vieressä oli mukava tuoli ja sanomalehtiä oli yltä ympäriseen, niissä oli pieniä kuvia aivan niin kuin sinun piplia-historiassasi; kaikki oli niin kaunista; mutta kuvat, kuvat seinällä olivat kaikkeen kauniimmat, niillä oli kullatut raamit. Minä en voi kaikkia kirjoittaa sinulle, mutta joukossa oli eräs, jossa maisema oli kuvattu; — etpäs usko, kuinka minä nauroin haikara-linnulle joka seisoi heinikossa ja koetti pitkällä jalallaan raapia itseänsä! — Merellä olevan myrskyn kuva on kauhia! Korkeiten valkeapäisien aaltojen keskellä on laiva kaatumaisillaan, merimiehet ovat säikähtyneen näköisiä, niin että mieleni teki rukoilla niiden poloisten edestä. Tämä kuva ei kuitenkaan ole paras. Eräs munkki on molempain tauluin välissä. — Julius, näkisitpä sen, hänen päällään on ruosteen karvainen viitta, hän pitää rukous-kirjaa kädessään ja nojaa itsiänsä patsasta vastaan luostarissa. Sen kasvot vasta on hyvästi tehty! Hän mahtaa vissiin olla hurskas, sen näkee hänen kasvoistaan.
Äiti vainajani sanoi usein: "joka rakastaa ja pelkää Jumalata, sen kasvoin on kirjoitettu, että niin tekee!" — Minä en koskaan ymmärtänyt tätä lausetta, sillä mielessäni oli aina kirjaimet, joita en kuitenkaan nähnyt kasvoissa: nyt ymmärrän mitä äitini tarkoitti, sillä munkin kasvoista taisin lukea että Jumala oli mielessä, ja murheellisen näkönen oli hän, — niin murheellisen — vissiin oli hän rukous-kirjastaan lukenut vapahtajamme kuolemasta! — Oi, Julius! Jospa äitini vielä eläisi että saisin kaikki kertoa hänelle! — Munkin vieressä oli sisilisko, se oli niin elävän näkönen. Opinkohan minä koskaan tekemään semmoisia kuvia? Minä rukoilen että Jumala tekisi minun maalaajaksi. Sanoihan äitini Jumalan kuulevan totisen rukouksen, sentähden rukoilen minä! — ja uskon toivoni tulevan täytetyksi. — Ole niin hyvä, rakas Julius, ja vie tämä viherjäinen lehti, jonka löydät kirjeessäni, äitini haudalle, minä otin sen Wirtaselta; kun en nyt asioistani voi kertoa äidilleni, niin lähetän kumminkin tään lehden. Jää hyvästi hyvä Julius! Sinä piiruat jo vissiin oikeen kauniisti; minä piiruan joka aamu aikaseen porstuan permannolla, sillä kammarissani ei ole ikkunata. Kohta kuin kuulen rouvan vispilöivän velliä, menen kyökkiin.
Ystäväsi — Suutarin oppi-poika, mutta vielä kerran maalaaja
Kuin minusta tulee maalaaja, niin maalaan minä kohta kaksi kuvaa, sen hurskaan munkin, ja — Pietarin, joka kielsi Herransa, ennenkuin kukko lauloi! muistatko vielä, kerroinhan minä sen sinulle. — Minä pidän aina mielessäni munkin kuvan, että tulisin niin hurskaaksi, kuin hän oli, ja Pietarin, etten enään valhettelisi. Jää hyvästi! tervehti isääsi; kuinka mielelläni söisin yhden hänen sämpylöistään! Täällä en koskaan saa sämpylätä.