Sinun Willesi.
Nyt jatkan kertomustani. Wille seisoi kauan huoneessa, joka niin ihastutti häntä. Vihdoin muisti hän, että hänen oli mentävä kotiin, jottei mestari suuttuisi. Hän tuli ulos ikkunan kautta ja löysi oven avoina. Kyökissä tapasi hän piian, joka sanoi hänelle herrasväen olevan kaupungissa provessorin luona ja käski hänen jättämään kenkät itselleen; rahat lupasi sitte tuoda mestarille.
Viikon-päivät kului ja rahat olivat vielä piialta tuomatta; mutta nyt vihdoin tuli niitä tuomaan ja Wille, joka jo toivoi piian unhottaneen koko asian ja mestarin kohta lähettävän häntä rahoja perimään, oli pahoilla mielin. Kuinka piti hänen nyt pääsemän H:n puutarhaan? — Ja sinne piti hänen kuitenkin pääsemän, kuvat piti hänen jälleen näkemän; niitä ikävöi hän niin kuin nälkäinen leipää.
Hän kuulusteli, oliko Wirtasen rouva tilanut kenkiä, ja sai tietää, että hän nykyjään oli ostanut monta paria valmiita ja ettei hän suinkaan moneen aikaan tarvinut uusia. Se oli paha; — Wille ei tietänyt millä keinoin saisi halunsa tyydytetyksi.
Kenkiä ommellessa, kuvia piirustaissa oli pojan mielessä kuvat maalaajan huoneessa, niistä näki hän unta ja tuumi kuinka piti saaman niitä taas katsella.
Jälleen kului viikkokausi; niin eräänä sunnuntaina nousi poika ylös aamulla kello kaksi, vaatettiikse ja juoksi kaupungin läpi esikaupunkiin H:n puistoon. Portti oli suljettu — siinäpä oli temppu, miten siitä päästä; mutta tämä este ei peruuttanut Willeä; hän istuihe maahan odottamaan, kunnes portti avattiin. Kauan odotti hän turhaan, aurinko nousi, kiurut lentelivät korkialla ilmassa; puistossa visersi sata-kielisiä lintuja. Vihdoin näki kärrit tulevan maito astioita täynnä, mies, joka ajoi, veti jämsästä, jonka toinen pää kelloneen oli puutarhan hoitajan asunnossa. Eräs poika avasi haukkottain suuren portin, mies ajoi sisään ja poika seurasi häntä.
Wille pistiikse portista sisään ja riensi ryytimaan pienelle portille, jonka löysi auki. Mutta säikähtyi kun näki ikkunan luukut olevan kiini.
Pytingin vieressä oli lehmus; tähän tuuheaan puuhun kiipesi poika ja aikoi siinä odottaa, kunnes ikkunat avattiin; tästä piilopaikastaan näki hän kaikki mitä alaalla tehtiin! Kuinka lystiä oli hänestä istua viherjöitsevässä puussa, ja hyvin näki siitä ikkunat!
Hän kuuli kellon lyövän — se oli viisi — nyt avattiin ikkunan luukut, ja ikkunatkin. Wille tunsi sydämmensä tykyttävän, siivet olisivat pitäneet hänellä olla taitaakseensa kohta lentää kuva-huoneesen, mutta ei rohjenut vielä liikkua paikaltansa. — Niinkauan kuin piika, joka avasi luukut, oli huoneessa, ei hän tohtinut tulla lehtimajastaan; minkä luulon saisi piika, jos näkisi hänet ikkunasta tulevan sisään? Uteliasuudensa ruvesi hävettämään häntä, hän pelkäsi saavansa toria, — mutta kääntyä takaisin kuvia näkemättä? — sitä hän ei voinut tehdä! "Eihän Jumala sentähden saata vihastua minuun," ajatteli hän, "eihän minulla mielessä ole mitään pahaa — tahdon vaan nähdä niitä kauniita kuvia."
Piika käveli edestakaisin, lakasi ja siivosi huonetta ja meni sen perästä toiseen huoneesen luultavasti tekemään saman. Nyt ei Wille enään malttanut olla alallaan. Hän tuli puusta maahan, juoksi ikkunan luoksi, kiipesi puitteita myöten ylös ja putkahti huoneesen öljy-maalinkilla tehtyin kuvain eteen, jotka niin olivat mielyttäneet häntä. Munkki oli taas hänen silmiensä viehätys; sitä katseli hän, sen kaunista muotoa, sen vieressä olevata pientä sisiliskoa, sen päällä olevaa ruosteen karvaista viittaa, ja rukouskirjaa, josta näytti äskettäin lukeneen, kaikkia silmäili hän vuorottain. Hän seisoi siinä niinkuin naulattu, suu vähän auki ja silmät taulussa kiini; kätensä oli pannut ristiin — hän oli ihastusta täynnä. — Hän ei kuullut kuin ovi avattiin, eikä huomanut että jokuun tuli sisään.