Maalaaja Wirtanen tuli työhuoneesensa; häntä kummastutti se pieni vieras siinä niin varhain aamulla; ensin oli hän valmis luulemaan poikaa varkaaksi, mutta kun näki, kuinka lapsi seisoi vakaisena kuvan edessä, niin tämä luulo haihtu mielestä; hän astui likemmäksi ja seisahtui pojan taaksi. — Samassa likisti tämä ristissä olevat kätensä yhtäkkiä rintaansa vastaan ja sanoi kovalla äänellä: "Ah, hyvä Jumala, salli minunki tulla maalaajaksi!"
Nämä innolla puhutut sanat liikuttivat erinomaisesti Wirtaista; lapsi sai hänestä itselleen ystävän, tämä laski kätensä hänen olkapäälleen ja, ikään kuin unesta heräävä, käänsi Wille itsensä häneen päin. Sanaa virkkamatta seisoi hän herran edessä, joka katseli häntä hämmästyksellä, kuin kohta alkoi tunnustella hänen muotoansa.
"Minä uskon, lapseni, että olemme ennen nähneet toisemme!" sanoi herra
Wirtanen.
"Niin, minä uskon — te olette — te maalasitte vanheimpani haudan — ja kirjoititte kuvaan." —
"No sitte oletkin se sama!" virkkoi maalaaja ystävällisesti; "mutta kuinka olet tullut tänne? — mitäs täällä teet?"
"Voi, nuo kuvat!" vastasi Wille ja löi silmänsä maahan päin; mutta pikaan otti hän herraa kädestä ja sanoi: "minä rukoilen antakaa minulle anteeksi!" Maalaaja, joka jo oli pojan ystävä, lupasi pojalle edeltäkäsin anteeksi, ja kehoitti häntä kertomaan, miten oli tullut huoneesen. — Hän taputti kädellään ystävällisesti poikaa poskelle, ja Wille kertoi hänelle vilkaasti, mikä oli hänen tänne saattanut.
Nyt pitää kertomamme yhtä ja toista sen ystävällisen miehen elämäkerrasta, jonka talossa pieni ystävämme nyt oli. Hän oli ainua poika sille provessorille, jonka Wille parin kertaa oli tavanut lukemassa, ja oli nainut tyttären eräältä rikkaalta kauppamieheltä, joka myöskin asui kaupungissa. — Se oli tämä kauppamies, joka viskasi thalerin Willelle, silloin kuin hänen valkeat silkki-vaate-kengänsä putosivat ropakkoon, ja Laura, hänen tyttärensä tytär, oli samana päivänä hänen luonaan ja katsoi pikimältään ikkunasta sitä onnelliista suutarin oppipoikaa. — Tälle oli ukko lähdettänyt ne pienet kengät, jotka Wille kiitollisuudesta viskasi ikkunasta sisään.
Herra Wirtanen oli varakas mies, hänellä oli välttävä oma omaisuus ja sai vaimoneensa paljon tavaraa, hän eli hyvin onnellisesti; kuitenkaan ei hän ollut luettava niiden ihmisten joukkoon, jotka käyttäävät suurimatkin sisään tulot vaan omaksi hyväksensä; omaisuudensa suhteen olisi hän taitanut elä suurellisemmasti, mutta hän kartti kaikkea ylöllisyyttä taitaakseen auttaa puutteenalaisia.
Hänellä oli kolme lasta, joilla oli opettaja ja opettajatar — nämä lapset olivat ne, kuin Wille näki kouluhuoneessa, joka samalla kertaa oli tyttöjen ja opettajattaren asuma-huone. Viivanto opissa ja piiruamisessa neuvottiin lapset maalaajalta itseltä. Kolme kertaa viikossa piti heidän kokoontuman hänen työhuoneesensa; Jyrillä oli mallina pienet vartalo kuvat kipsistä, Laura teki lyijys-pännällään huoneita ja kirkkoja ja Aunu veti viivoja. Lapsilla oli koko päivän jotain tehtävänä, ainuastaan illoilla saivat olla omassa vallassaan, mutta vapaus oliki sitte vasta heistä oikeen lystiä; ja niin hyvin isälle kuin äitillekin, sekä niiden vanhemmille, jotka kaikki illoiksi tulivat yhteen juomaan teetä, oli paljon huvitusta näiden iloisien lapsien leikittelemiisistä. Perimmäisen hyvä oli tämä kotoelämä, ja jokainen vieras, kuin sattui olemaan heidän joukossa, tunsi pian siitä itsessään hyväntekevät vaikutukset.
Maalaaja Wirtanen oli kaikilta rakastettu; sydämellisellä ystävyydellä kohteli hän jokaista ihmistä, kaikille, etenkin lapsille, osasi hän aina sanoa hyvän sanan. Omista lapsistaan oli hänelle niin paljon iloa, että oli mielellään heidän seurassaan. Kaikki, kuin ilahutti eli suretti heitä, puhuivat he hänelle täydellä luottamuksella ja hän iloitsi ja suri heidän kanssaan, niin totisesti kuin hekin, — hän oli lapsi leikitellessä heidän kanssansa. Luonnollisesti seurasi tästä hänen mielialastaan, tästä rakkaudesta lapsiin että ystävällisesti kohteli vieraitakin lapsia, joka teki että kaikki hänen pienet tuttavansa olivat mielellään ja uskaliaat hänen seurassaan ja rakastivat häntä. Olihan hänen ystävällisyydensä mielyttänyt Willeäkin, jo kuin ensikerran kohtasi hänen vanhempainsa haudalla; samoin vaikutti hänen puheensa ja käytöksensä pojassa nytkin hyvän mielen ja luottamuksen, kuin hän tavallisella hyväntahtoisuudellaan käski tätä pientä kutsumatointa vierasta kertomaan elämänsä vaiheet, ja Wille, joka niin kauan oli tottunut kärsimään mestarinsa kovuutta ja äkäisyyttä, luuli uneksivansa, kuin sai kertoa kaikki ja maalaaja niin ystävällisesti kuunteli häntä.