Ihan kuin hän oli päättänyt kertomuksensa ja Wirtanen vielä kyseli häneltä yhtä ja toista hänen entisestä elämästään ja nykyisestä tilastaan, avasi Jyri oven ja sanoi: "Tule isä juomaan kahvia! Äiti odottaa, Laura ja Aunukin ovat jo tulleet!"
"Tule poikani vähän ensin tänne," sanoi Wirtanen. "Näethän pojan tässä! hän löysi raha-kukkarosi jouluiltana; hän on sama, josta yövartia, joka toi kukkaron, kertoi. Silloin lupasit antaa hänelle lahjan; molempain täytyy meidän hävetä, että olemme unhottaneet koko asian. Mene nyt äitisi puheelle ja sano, että tuon vieraan kanssani kahville; me tulemme kohta perästä! — Tahdotko, lapseni, tulla kahvia juomaan kanssamme?" sanoi hän kääntyen poikaan päin.
Poika, kuin tiesi saavansa hyvän aamiaisen, punastui; kaikki lapset juovat mielellänsä kahvia ja Wille ei pitkään aikaan ollut maistana tätä juomaa, mutta muisti mestarin ja sanoi, ollen kahdan vaiheella: "minä kiitän — mestari saattaisi torua minua — jo on myöhä!"
"Minä laitan mestarilta kysymään lupaa," vastasi Wirtanen; hän soitti kelloa ja palvelia tuli sisään: "Anton," sanoi hän tälle, "mene suutari-mestari N:n luoksi, ja sano hänelle, että hänen oppi-poikansa on meillä ja että minä pyydän häntä antamaan pojan olla täällä vielä tunnin verran aikaa, minä saatan itse hänet sitte kotiin!"
Maalaaja vei nyt poikaa kädestä ruokasaliin; rouva otti hänet vastaan ystävällisesti, Laura ja Aunu katselivat häntä uteljaisuudella, niinkuin kaikki pienet tytöt tavallisesti tekeevät. Kaikki istuivat suuren pöydän ympärillä, opettaja ja opettajatar olivat myös saapuvilla. Wille sai istua Jyrin ja hänen isänsä välissä, Wirtasen rouva antoi hänelle suuren kupin kahvia ja siihen lisäksi koko joukon vehnäsiä. Tämäpä oli aamiainen!
Wille joi pitkällisesti kahvinsa, kasti vehnäsiään ja nautti niitä nähtävästi mielellään; suurinta vehnäsistään piteli kädessään, hän käänteli sitä ja katsoi herraa ja rouvaa silmiin. Häntä käskettiin sitä syömään, mutta hän ravisti päätään. Toiset lapset olivat jo lopettaneet aamiaisensa, mutta Wille katseli aina vielä kainustellen leipäänsä, ja ei saanut sitä menemään samaa tietä kuin ne vehnäset, jotka jo oli syönyt. Vihdoin virkkoi hän: "Saanko viedä tämän myötäni Liisalle."
"Liisalle?" kysyivät kaikki kummeksien, "kuka se on?"
Nyt kuin poika kerran oli ilmoittanut mielialansa, niin tuli rohkiammaksi. Hän kertoi kaikki mitä tiesi pienestä ystävästään, puhui kuinka se piti paljon arkkuisestaan, sen ilosta kuin hän vei sille leipää ja antoi puolet aamiais-keitoksestaan, ja sen mielipahasta kuin rouva oli saanut tiedon heidän tuumastaan. Hän puhui myös että Liisa sai provessorilta joka viikko kaksi rossa, aina siitä päivin kuin hän oli lähettänyt hänet sinne.
Ne toiset lapset kuuntelivat tarkasti ja ilo mielin hänen kertomusta, ja kun kuulivat että heidän rakas isänsäisä oli asiaan sattuvainen, niin se enensi heidän mielihyväänsä.
"Meidän pitää saaman Liisalle jotakin kokoon!" sanoi Jyri.