"Jok'ainuasta päivällisestä pitää meidän paneman hänelle tallelle ruokaa!" virkkoi Laura ja Aunu sanoi: "Jaa, ja nyt kaadetaan pieneen putelliin kahvia ja lähdetetään Willen keralla putelli Liisalle!" Riemulla otettiin tämä viimeinen esitys vastaan. Laura juoksi hakemaan putellia, ja Wirtasen rouva ei ollut vastaan, että kaasivat tähteet kahvi-pannusta siihen, sokuri ja maidon päällys eivät jääneet unhotukseen, jonka perästä putellin suuhun pantiin tulppa. Jokainen lapsista panivat vehnä-leipäsen pieneen koriin, joka oli salissa, ja Willen piti kantaman kaikki tyyni pienelle ystävälleen.
"No, tuo on kaikki hyvin", sanoi Wirtanen, "mutta Jyrin pitää muistaa, että on velassa Willelle. Jyri pudotti kukkaronsa kaikkine rahoineen, kuin hän jouluaatto-iltana tuli kotiin isänsä-isän luota; kultarahansaki silloin putosi, jonka oli saanut äidinsä isältä."
"Mitä sanoit, Jyri, silloin, kuin havaitsit vahinkosi?" kysyi maalaaja pojaltaan.
"Minä sanoin", virkkoi Jyri heti, "että lahjoittaisin kaikki kukkarossa olevat hopiarahat sille, jolta saisin kukkaroni takaisin; ainuastaan kulta-rahan, jonka äitini isä lahjoitti minulle, pitäisin itselläni."
"Ja tätä lupaustasi et ole pitänyt", sanoi Wirtanen. "Se, poikani, ei ole oikeen tehty; kuinka hyvin olisi Wille käyttänyt rahat! hän olisi uskollisesti niillä auttanut nikkarin tytärtä ja sen vanhaa äidin äitiä."
"Minä tarjosin yövartiaalle rahat", sanoi Jyri hämille tulleena, "mutta hän ei ottanut niitä vastaan, kuin itse ei ollut löytänä kukkaroa."
"Hän puhui kuitenkin pojasta, joka oli antanut sen hänelle ja pyysi sinua silloin asiasta likemmin kuulustelemaan. Minä unhotin sen perästä muistuttaa sinua, mitä olit velkapää tekemään, ja olen siitä nyt pahoilla mielin; kuin sanoin, molemmat olemme tehneet väärin ja pitää nyt miettimämme, kuinka asia on autettava."
Moniaita päiviä tästä tapauksesta kirjoitti Wille ystävälleen
Juliukselle:
Rakas Julius!
Mene hautausmaalle ja kerro rakkaalle äidilleni, että minusta nyt tulee maalaaja! Etpäs usko, minua neuvoo nyt piiruamaan sama herra, joka on maalanut sen kauniin munkin. Voi kun olen onnellinen! Mutta nyt tahdon kirjoittaa mitä minulle on tapahtunut. Sama herra, joka pani värit minun piirustukseeni, on mainio maalaaja; se on juuri hän, joka on maalanut sen hurskaan munkin ja hän opettaa nyt minua! Hän on puhunut huoltajani kanssa ja on saanut hänet pitämään minua koulussa, jossa nyt käyn jokapäivä ja opin paljon uutta. Kuin kello yksitoista pääsen koulusta, niin menen herra Wirtasen luoksi ja saan piiruta samassa huoneessa, jossa munkki riippuu. Perästä puolen päivän teen vasta kenkiä. Herra Wirtanen sanoo, että hän koettelee minua muutamia vuosia. Jos olen tottelevainen mestarille, koulussa ja piiruamisessa ahkera, niin sitte saadaan nähdä, olenko soveljas maalaajaksi ja kelpaako minun tukkunaan antauda tämän taiteen harjoittamiseen. — Jos nyt sentähden herra Wirtanen muutamien vuosien perästä näkee minusta aikoja myöten tulevan oivallisen maalaajan, niin saan lakata kenkien teosta; mutta jos hän sanoo ei kelpaavani siksi, niin jään suutariksi.