Voi, Julius, kuinka tahdon olla ahkera! kuinka mielelläni tahdon tehdä kaikki, mitä mestari tahtoo! En nyt enään väkinäisesti paikkaa vanhoja kenkä-rania — ja jos toisinaan en saa ruokaa tarpeeksi, niin en ole siitä milläänikään; — minä olen kylläinen ilosta! Minulla on niin paljon kuin ilahuttaa minua! Herra Wirtasella on kolme lasta, jotka kaikki saavat kuukaus rahoja isältään; niillä aikoovat he auttaa Liisaa ja hänen mummoansa! Herra Wirtanen on lähettänyt erään lääkärin hänen luokseen, joka tekee hänen terveeksi, niin että taas voipi kehrätä. Liisa pannaan myös kouluun oppimaan neulomaan, että sillä keinoin vastedes, kuin tulee isommaksi, taitaisi elättää mummoansa.
Ja nyt jää hyvästi, rakas Julius, muista mennä hautausmaalle!
Sinun Willesi.
Enemmän kuin kymmenen vuotta myöhemmin nähtiin alkukesänä eräs nuori sälli astuvan sitä kaupunkia kohden, jonka hautausmaassa Willen vanhemmat lepäsivät. Kuin tuli hautausmaan kohdalle, poikkesi hän tieltä ja meni tähän rauhan asumasiaan.
Hautausmaa oli mäen rinteessä; matkustavainen katseli siitä kaupunkita ja silmänsä etsivät ylös kaikki tutut talot; ihmetellen silmäili hän erästä niiden seassa. Hän näkyi tuntevan sen oikeen hyvin, mutta siinä oli jotain, jota hän oudoksui; ennen oli se ollut keltanen, nyt oli se viherjäinen; katto oli ennen ollut laudoista, nyt oli se tehty kaakelista. Sälli valmistiikse kiiruhtamaan alas kaupunkiin, hän tahtoi ainuastaan vielä vähän katsoa ympärilleen hautausmaalla.
Tässäki näki ettei kaikki ollut entisellään. Hän tunsi hyvästi paikan, jossa ennen oli halpa hautakumpu; se oli vielä paikallaan, mutta sen ympäristö oli uusi! kummun ympärillä oli nimittäin viherjöitseväinen pensas-aita. Päällä kasvoi, niin kuin monta vuotta ennenki, neljä kauniisti kukkivaa kasvinta; entiset ei ne voineet olla, sillä ne olivat jo aikoja sitte kuivaneet; sen tiesi sälli. — Tarkemmin katsoissaan näki hän kivi-liuskan kukkien välissä, jossa oli niiden kahden vainajan nimet, jotka lepäsivät kummussa.
Haudan kaivajan vaimo tuli kastelemaan kukkia; sen teki hän joka ilta, sillä sai maksun siitä, että vaali hautaa. Kuin hän likeni vesi-astianeen, kysyi sälli: "kuka on niin kauniiksi koristanut tuon haudan?"
Vaimo seisahti ja vastasi: "Sen on tehnyt se nuori maalaaja N., niiden poika jotka tässä lepäävät. Hänestä on tullut ylistettävä mies, jollen on hyvin käypä maailmassa."
Sälli kuunteli kiiltävillä silmillä vaimon puhetta. "Onko hän täällä?" kysyi hän innokkaasti sydämmensä tykyttäissä.
"On," vastasi vaimo, "hän asuu tuolla viherjäisessä pytingissä, jonka katto on kaakelista, erään leipurin luona, josta hän pitää paljon. Niistä molemmista osaan kauniin kertoelman. Leipoja oli usein auttanut maalaajata ja tehnyt hänelle hyvää, kuin viimemainittu oli pieni, ja silloin oli poika luvanut kasvattuaan isoksi maalata hänelle leipurin taulun. — Mennä syksynä oli valkia valloillaan leipojan luona, tuli poltti katon ja koko joukon muuta tavaraa; vahinko oli suuri ja mies raukan täytyi kuluttaa paljon, ennenkuin sai huoneensa jälleen voimaan. — Siihen tuli vielä että leivän ostajat välillä olivat jättäneet hänet, ja kuin taas alkoi leipoa, niin ei kukaan ostanut hänen leipiänsä.