"Lausettani et taida käsittää?" jatkoi vieras. "Sentähden tahdon selittää sen sinulle. Kun istutat oksan maahan, niin se tekee juuria; sinä kastelet sitä, ettei pääse kuivamaan; Jumala antaa auringonsa lämmittää, kasteen, sateen virvoittaa sitä; — niin se kasvaa ja tulee suuremmaksi, kunnes suuri kaunis puu seisoo edessäsi. Kun ihminen päättää ruveta olemaan hyvä ja hurskas, niin istuttaa hän tämän päätöksen sydämmeensä, niinkuin pieni oksa pannaan maahan; hän harrastaa olla päätöksessään uskollinen, ja uskollisuus juurtuu hänen sydämmessään. Tämä on Jumalalle otolliista, ja tätä siunaa Hän; ja samoin kuin Hän päiväpaisteella lämmittää sitä pientä vesaa, virvoittaa sitä kasteella ja sateella; samoin lämmittää hän ihmisen sydäntä rakkauudellaan ja sallien hänelle monenlaisia kohtauksia vahvistaa hänen uskollisuuttaan, kunnes se seisoo voimakkaana ja vahvana, kuin puu, josta puhuin. — Hyvä sille ihmiselle, jossa tämä lauseeni toteutuu!"
Nyt käsitti Wille tarkoituksen vieraan kauniista ja merkillisistä sanoista, ja se oli hänestä ikään kuin olisi Jumala nyt ensikerran virvoittanut hänen uskollisuuttaan, jonka sydämmessään oli luvanut. Vieras taisi arvata mitä pojan mielessä oli, hän ei tahtonut hämentää sanainsa vaikutusta, vaan jätti pojan ajatuksiinsa ja läksi kävelemään hautaus-maalla.
Kuin hän vähän ajan perästä palasi, istui Wille taas vanhempainsa haudalla. Hän ei enään itkenyt; rauha, joka luottamusta Jumalaan aina seuraa, kuvasti hänen kasvoistansa; kädessään piti hän piirustusta, jonka oli tehnyt itselleen muistoksi ja katseli sitä.
Vieras läheni taas häntä, ja kysyi ystävällisesti: "aivotko väritä piiruamasi kuvan? se koristaisi sitä, kukat saisivat siitä luonteamman näön ja koko tekosi olisi kauniimpi!"
"Minulla ei ole värilöitä," vastasi poika; "enkä osaakkaan maalata, mutta katsellessani piirustustani kuvailen mielessäni kaikki kukat kirjaviksi."
"Anna, lapseni, minulle paperisi!" sanoi herra, "minä panen kukkiin värin; illan-suussa saat tulla perimään sitä ravintolasta, jossa asun kammarissa N:o 1, siellä saat myös kertoa minulle enemmän vanhemmistasi!"
Herra meni pois ja Willekin palasi kohta sen jälkeen kotiin. Iltapuolella meni hän ravintolaan ja kysyi isännältä kammaria, johan herra oli käskenyt hänen tulemaan: Mutta isäntä, antain hänelle sinetillä lukitun kirjeen, sanoi, että vieras oli jostakusta syystä täytynyt kiireellä matkusta pois, ja lähteissään jättänyt kirjeen annettavaksi sille pojalle, joka iltapuolella tuli häntä kysymään.
Tämä ystävällinen herra oli niinmuodoin poissa: siitä oli Willen paha mieli! Kuinka mielellään olisi poika hänelle puhunut vanhemmistaan, joista hän oli sanonut tahtovansa saada tietoja! — Wille otti kirjeensä ja astukseli hiljalleen kotiin. Sillä hyvällä herralla mahtoi aika olla tiukassa; mutta lupauksensa oli pitänyt; kirjeessä löysi poika tekemänsä kuvan värittynä ja takapuolella oli kirjoitettu: mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu.
Moniaita viikkoja kului; Wille oli jo isänsä sukulaisen, suutarin luona, ja hänestä itsestäänkin piti tulla suutari; tämä ei ollut hänelle mieleistä ja kirjoitti siitä ystävälleen:
Hyvä Julius!