Minä lupasin toisinaan kirjoittaa sinulle ja tahdon myös pitää sanani, kuin ei vaan mestari toruisi että menetän aikaa. Minä kutsun häntä aina mestariksi, niinkuin sällikin tekee, sillä hänelle on mahdotointa uskoa olevansa setä; eihän setä voi kaiket päivät torua! Oi, hyvä Julius! minun on kovin ikävä! kuinka toisin eikö kuitenkin ollut olla hyvän äitini luona! — Minä olen nyt suuressa kaupungissa; mutta mitä hyvää on minulle niistä monista komeista huoneista? Paljoa ennen olisin rakkaassa pienessä kaupungissamme, hyvän äitini tykönä. Se on tosi, hän ei asu enään siellä, hän lepää isäni kanssa ulkopuolella kaupunkia, viherjöitsevässä hautaus-maassa — — Hyvä Julius, mene sinne ja vie minulta terveisiä vanhemmilleni ja sano heille jokapäivä rukoilevani Jumalata, että Hän tekisi minun oikein hyväksi ja hurskaaksi, jotta pääsisin taivaaseen ja he kernaasti siellä lapsenaan ottaisivat minun vastaan.

Usein itken minä täällä. Mestari on aina vihainen, eikä minulla olekkaan halua tekemään kenkiä; ennen käyn paljain jaloin kaiken ikäni! Mitäs luulet, uunin takana on suuri joukko rikkinäisiä kenkä-rania, joita pitää paikkaamani; luulen kaikkien ihmisien kaupungissa lähettävän rikkinäiset kengänsä meille korjattavaksi. Kadulla kävellessäni katson aina ihmisten jalkimia, jos niissä näen reijän, niin pelästyn, sillä tiedän sen olevan minun paikattavani. On niin ikävä korjailla vanhoja kalseita kenkiä. Ennen piirustelisin. — Mutta et usko kuinka äkäinen mestari on, kuin piiruan! Minulla on aina syden pala taskussani, ja kuin on aikaa, niin kohta vedän pari viivaa. Mitäpä luulet siitä, eräänä päivänä piirusin minä rouvan kuvan, sillä välin kuin mestari oli selin minuun ja leikkasi keltasien tohvelien tarpeita. Minä tein kuvan pöytään, sälli nauroi ääneensä sille, mestari lensi ylös istualtaan, näki kuvan ja laski minua tohveli nahoilla molemmin puolin korvalle — Minä itkin vielä sittekin, kuin kipu jo oli ohitse; sillä olin pahoilla mielin siitä, että kuvasin rouvan pitkällä nenällään ja että sälli oli sille nauranut; olenkin pyytänyt rouvalta anteeksi.

Tämän kirjeen saat eräältä räätäliltä, joka ompeli harmaan nutun mestarille; hän matkustaa moniain päiväin perästä pieneen kaupunkiimme ja minä pyysin häntä ottamaan myötänsä tämän kirjeen; palkinnoksi olen luvanut paikata parin saapaita hänen pojalleen, joka on liian vallatoin. Rakasta, Julius, aina

ystävätäsi Willeä.

Kastele myöskin, rakas Julius, joka ilta kukkiani haudalla, ei ne saa lakastua. Vieläkö ruusun-kukka kukoistaa? Pyytä isältäsi lupaa saada talveksi ottaa ne pienet puut ruukkuneen leipä-puotiin; siinä on aina niin lämmin, etteivät suinkaan kylmety; kaikki kuivat lehdet pitää noukkimasi pois; niin teki äitini aina.

Kuuleppas, luulen sällimme olevan huonon ihmisen, sillä hän valehtelee usein. Äitini kielsi minua niin yksivakaisesti valehtelemasta. Eipä se mies ole muutoinkaan mieleiseni, vaikka aina on ystävällinen minulle. En vielä voikkaan pitää kestään ihmisestä niin paljon kuin sinusta — ja vielä vähemmin niin paljon kuin äidistäni. Minulle ei olekkaan kukaan hyvä, ei mestari, eikä rouva, minua torutaan ja sysitään yhä. Ei kukaan suutele minua, kuin sanon hyvää huomenta, eikä kukaan siunaa minua maata pannessani. Oi, äitini, miksi olet poissa! —

Tervehti isääsi, hän oli aina niin hyvä, monta vehnä-leipää lähetti hän potevalla äidilleni. Jos minusta kerran tulee maalaaja, niin kaikesta siitä hyvästä, kuin hän on tehnyt, palkitsen hänet; ehkä vielä tulen rikkaaksi, sillä eihän sitä kukaan tiedä, mitä vasta tapahtuu. Suutariksi en rupea! Voi hyvin; olen kolme aamua kirjoittanut tätä kirjettä, vähän kunakin päivänä.

Lakalla pani Wille kirjeensä kiini ja lähetti sen räätälin keralla. Poika-parka! Surullinen oli hänen kirjeensä ja tilansa olikin hyvin vaikia. Koko elämänsä oli peräti toisenlainen, kuin ennen kotona äidinsä luona. Aamuilla tuli äiti hänen pienen vuoteensa luoksi ja herätti häntä suun annilla; täällä tuli mestari hänen makuu-huoneseensa, nykäsi häntä käsivarresta ja kiljasi: "etkö nouse ylös, vai pitääkö sinua kepillä auttamani sängystä?" Äidinsä keitti hänelle aamiaiseksi maitoa, jota leivän kanssa sai nauttia puhtaasta vatisesta. Täällä annettiin hänelle määrän jälkeen rikkinäisessä kiviastiassa vesivelliä ja siihen pala kovaa leipää!… Ruoka-laitosta vastaan ei hänellä kuitenkaan ollut mitään sanomista, mutta poika-rukka ei koskaan saanut siitä tarpeeksi asti; kasvava lapsi tarvitsee paljon ruokaa tullaksensa ravituksi. Äidin halpa, mutta ravitseva päivällinen asetettiin hänelle siisteissä astioissa pöydälle, johon oli levitetty puhdas liina. — Nyt kuin mestari rouvineen meni rualle, laitettiin hän kyökkiin; siellä oli liedellä talrikillinen ruokaa hänelle, ja siellä, savun kiertäissä veden silmistä, piti hänen syödä vähän ateriansa.

Kerran rohkeni hän rouvalle ilmoittaa, että hänellä vielä oli nälkä; mutta siitäpä nousi tora ja mestari kysyi, oliko hänellä rahaa maksaa niin paljosta ruasta; jaa, vihoissaan ajoivat he hänen porstuaan, niin ettei toisen kerran tohtinut sanaakaan virkkaa, vaikka nälkä kirveli sydämmessä. Perästä puolenpäivän joivat mestari ja rouva kahvia suuresta pannusta, ja tämä muistutti pojalle sitä kirkasta pientä pannua, josta hänen hyvä äitinsä, hänelle suureksi iloksi, sunnuntai-aamuina kaatoi hänen kuppiinsa hiukan paljon maidon sekaan.

Hyvän lemun antoi kahvi, maidon-päällinen oli paksu: Wille heitti monta kertaa haluavan silmäyksen pöydälle, jossa pannu oli, ja jonka vieressä istui mestari rouvineen mukavilla tuoliloilla; kuppien ja lusikkain kalina soi hänen korvissaan viehättävästi; sillä neljä tuntia oli päivällisestään kulunut ja hänellä oli jo kauan ollut nälkä. —