HEIKKI. Olen varsin läheltä ja toki aivan kaukaa.
HANNA. Varsin läheltä ja aivan kaukaa, mitä se puhe merkitsee? Se on minusta varsin kummaa.
HEIKKI. Ehkäpä se asia vielä selvenee. (Erikseen). Mutta minun täytyy vähän koetella hänen luontoansa, minkä laatuinen hän on. (Ääneensä). Oh! siitä on pitkiä sikoja kulunut, kuin minä olen saanut nähdä noin kaunista neitosta. (Hän menee varsin lähelle Hannaa).
HANNA. Edemmäksi kohta!
HEIKKI. No, no, tyttöseni, sinä olet niin kaunis — saahan sinua katsella silmiin hieman. (Pistää päänsä Hannan nenän alle, kurkistaen häntä silmiin).
HANNA (huimasee kädellään Heikkiä korville). Saa, tuommoista saat hävytöin! (aikoo juosta pois).
HEIKKI. Hanna! Hanna! Älä mene.
HANNA (palajaa hiljakseen). Mitä? Hanna — Kuinka nimeni tiedät?
HEIKKI (vakavasti). Oi Hanna, sinä Metsälammen kukkanen! Sinun nimesi on säilynyt muistossani, vaikka olen jo kaksitoista vuotta ollut poissa. Katso minua, eikö muistu mikään hämärä muisto mieleesi lapsuutesi ajoista?
HANNA. Heikki! Ethän ole vain Heikki?