HEIKKI. Olenpa Heikki, lapsuutesi leikki-kumppani, ja nyt lyö kättä oikein hyvän-sopuisesti ja anna anteeksi äsköisen rohkean käytökseni; sen tein vaan koetellakseni, oliko Hannan sydän säilynyt puhtaana.
HANNA. Kas veijaria! Noh, siitäpä sait palkan, ja nyt olemme kuitit.
Mutta, Heikki, mitenkä sinä tänne pääsit? Koska olet kotia tullut?
HEIKKI. Toissa päivänä tulimme Rauman satamaan. Arvaatpa, että sydämmeni sykki ilosta, kun laskin jalkani armaalle syntymä-maalleni! Mutta — sinä, joka aina olet kotonasi ollut, et sitä toki saata ymmärtää.
HANNA (hätäisesti). Saatanpa kyllä, se sykkii varmaankin niin, kuin minun sydämmeni nyt, kun sinun sain nähdä — (ujosti) niin onhan — onhan — aina hupaista nähdä lapsuutensa leikki-kumppaneita.
HEIKKI. Oi Hanna, onpa todellakin! Näetkö muodossani mitään, joka muistuttaisi sinulle entistä ystävätäsi?
HANNA. Sinun silmäsi ovat sen-laatuiset kuin ennenkin. Välistä katsovat ne oikein veitikkamaisesti, mutta samassa taas niin vakaisesti ja rehellisesti, että niihin juuri täytyy mielis — että niitä juuri täytyy uskoa, mutta muuten on muotosi muuttunut. Sinä olet paljon kau— (hypistelee vyö-liinaansa ja katselee ujosti alaspäin) niin, tahdoin vain sanoa, että en sinua olisi tuntenut, jollen olisi muuten arvannut, kuka olit. Mutta voih! tässä nyt puhun ja unohdan pyykkini. (Hän menee taas hieromaan vaatteita).
HEIKKI. Hanna! Tiedätkö, miksi nyt olen täällä?
HANNA (aina vain vaatteita hieroen). Varmaankin katsellaksesi näitä koti-seutujasi.
HEIKKI. Tämä oli yksi syy, mutta toinen oli vielä voimakkaampi. Etkö jo arvaa?
HANNA. En ollenkaan.