Emilia oli ollut Tuomelassa. Siellä olivat tytöt vaihetelleet sormuksiansa, eikä Emilia pois lähteissään huomannut, että hänen sormuksistansa yksi oli unohtunut Maarian sormeen. Illalla levolle mennessään laski hän sormuksensa pöydällä olevalle neula-astialle. Aamulla puettuansa vaatteet päällensä otti Emilia sormuksensa — mutta kumma — yksi oli poissa. Missä oli se? Niini oli ollut kamarissa, — Hän sen varmaankin on vienyt, — ajatteli Emilia ja käski Niinin hakea sitä, mutta kun ei se löytynyt, sanoi hän: — Sinä kelvoton sen varmaankin olet varastanut.

Kauhistuksella kuunteli Niini näitä syytöksiä ja vastasi: — varastanut en ole, ja Jumala varjelkoon minua sitä ikänä tekemästä. — Hän oli vaalistunut, ja siitä tuli Emilia vielä enemmän vakuutetuksi, että Niini oli syyllinen.

Illalla oli Niini nukuttanut Ruusan tavallisuuden mukaan, mutta koska maata pantiin, ei löytynyt Niiniä mistään. Marttiini ja hänen perheensä luulivat Niinin karanneen varastetun kalunsa kanssa ja lähettivät palveliansa häntä hakemaan. Palvelia ei hakenutkaan, kun toivoi vaan Niinin pääsevän karkuun; hänenkin tuli sääli tuota Niini rukkaa. Tultuansa maantietä pitkin Tuomelaan meni hän väen-tupaan ja puhui siellä, että Niini oli karannut, kun häntä oli syytetty kultasormuksen varastamisesta. Kyökki-Maija juoksi oitis uutisia juttelemaan herras-väellenkin. Kuultuansa Maijan puheen muisti Maaria heti sormuksen, jonka Emilia oli unohtanut hänen sormeensa, ja lähetti sen palvelian kanssa Niemelle. Koska palvelia toi sormuksen Emilialle ja sanoi, missä se oli ollut, punastui Emilia, sillä nyt muisti hän unohtaneensa sen Tuomelaan, Vähän nyt pisti hänen omaa-tuntoansa. Maaria viipyi vielä vähän aikaa Tuomelassa, hän toivoi saavansa jotain tietoa Niinistä, jonka kanssa hän onnensa sallimuksesta oli niin monta kertaa ollut yhdessä, mutta Niini oli poissa, hänestä ei mitään kuulunut.

Kaikkein näiden asiain tähden tuli Maarian lähtö viivytetyksi, mutta nyt oli hän kotona, tässä ihanassa, rakkaassa kodossa. Hän poimi kukkia, niinkuin jo mainitsimme ja ajatteli, miten moni oli muuttunut, sitten kun hän kotoa iäksi. Sitte olivat syksyn tuulet raivonneet, talvi tehnyt kinoksiansa, ja kevät-aurinko ne säteillänsä sulattanut, ja nyt oli taas lämmin ihana kesä, tuo aika, jolloin hän oli poissa ollut, vaikka pitkäkin, tuntui hänestä toki varsin lyhyeltä. Hän muisti Syrjän Annia, rippi-koulu kumppaniansa, joka hänen kanssansa lapsena ollessa oli saanut leikitellä, — hänkin nyt oli Syrjällä emäntänä, jossa hän onnellisena toimitteli talon töitä — ajatteli itseänsä, hänkin oli muuttunut. Hän oli iloinen ja suruton, kuin lapsi, kodosta lähteissänsä, mutta nyt oli hänellä yksi kaipaus; kaikki ei ollut enään niin täydellistä kuin ennen. Syvässä hänen sydämessään oli tallennettuna kuva, jonka jalo ja vakava muoto häntä ihastutti. Hänen näin ajatellessaan oli koppa, johon kukkia poimi, tullut täyteen, ja hän läksi pois puutarhasta Koivumäelle päin.

Maaria oli kaunis, kuin kukkainen kesällä, kulkeissansa kukka-koppa käsi-varrella, vähäinen takki olalla ja valkoinen hattu päässä, jonka punaisia nauhoja länsi-tuuli heilutteli. Koska hän oli joutunut Haapakallion lähelle, tuli Hanna häntä vastaan. Iloisesti tervehdettyänsä riensivät tytöt yhdessä Haapakalliolle. Heillä oli aikomus koristaa kallio kukkaisilla: sillä he odottivat tänä päivänä veljiänsä kotia yli-opistosta. Nyt sitoilivat kukista kiehkuroita pöydän koristeeksi ja asettivat siihen myös kiiltävät kahvi-kupit, josta näkyi, että heidän oli aikomus siellä vähäisen viipyä.

Tytöt eivät vielä saaneet koristuksiansa valmiiksi, ennenkuin jo kuulivat pikaisesti astuvien jalan-äänen, ja samassa meidän nuoret yli-oppilaat syleilivät kumpikin sisartansa.

Hemmi ja Aatu näkivät ihastuksella, miten Haapakallio oli koristettu heidän tähtensä, ja miten sisaret olivat paljon vaivaa nähneet sitä tehdessään. Nyt istuivat mieli-hyvällä kahvi-pöydän ääreen ja rupesivat uutisia juttelemaan Helsingistä. Hupaista olikin tytöille kuulla yhtä ja toista tuolta komiasta pääkaupungista.

* * * * *

Parin virstan päässä Haapakalliolta kulki eräs kalpian näköinen tyttö. Hän oli hoikka ja vähäläntäinen ko'oltansa, mutta hänen erin viisaasta muodostansa näki hänen kumminkin olevan noin viidentoista-vuotisen. Hänen hiuksensa olivat syys-yötä mustemmat, ja hänen suurista mustista silmistänsä näkyi, että kärsimiset tälle lapselle eivät enään olleet outoja. Hän pyhkieli aina tavan takaa kyyneleitä silmistänsä, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän rupesi kauniilla äänellä laulamaan:

"Tuoll' pilvet rientää turvatta
Nyt tuulen huvina,
Ja ilman maatta, kodotta
Mik ompi elämä?"