Niini oli nyt kahdeksantoista vuoden vanha; hän ei enään ollut lapsi, vaan nuori neitonen. Sen tunsi hän myös itse — ja jota paremmin hän sen tunsi, sitä enemmän syntyi hänen sydämessänsä halu saada jonkun itsetyisen työ-alan.
Niini istui vähäisessä kamarissansa kehräten ja ajatellen, mitä hänen piti tekemän. Hän oli usiasti kuullut Annin sanovan; — Voi! jospa kansan lapset kaikki olisivat niin onnelliset, kuin Niini, että saisivat oppia ja taitoa! — Nyt muistui hänen mieleensä Jyväskylän seminari, — entä jos pääsisin sinne, — ajatteli hän, — ja sieltä sitte vihdoin ehkä K——n pitäjääsen kansakoulun opettajattareksi, sittepä saisin vähään määrään edes palkita Annin hyvyyden. — Niinin silmät kiilsivät ilosta, hän jo näki tulevaisuuden edessänsä, näki itsensä opettamassa kansan lapsia. Oi ihana tulevaisuus! Mutta taisiko hän jättää tämän ihanan K——n pitäjään? — Mikä piti näitä tuumia vastaan? — Yksi tunto Niinin sydämessä, jonka hän nyt vasta huomasi. Se oli sinne kasvanut hänen tietämättänsä päivä päivältä, viikko viikolta ja vuosi vuodelta. Hän rakasti toista opettajaansa, hän rakasti Hemmiä. — Hemmiä rakastan minä, — sanoi hän itseksensä, — Hemmiä, joka Maarian tähden tuli minun opettajakseni. Maariaa rakastaa hän, — ja kuka taitaa nähdä Maarian ja olla häneen rakastumatta — mutta Maarian sydämessä asuu jo toinen. Hemmi rukka! yksin kuljet sinä, yksin minä, etkä ikänä saa aavistaakkaan kerjäläis-tytön, jolle oppia annoit, rakastuneen opettajaansa. — Näin ajatteli hän ja alkoi taas kiiruummin kehrätä, sillä Anni jo pian tarvitsi langat. Kehrätessänsä rupesi hän laulamaan; laulu oli Runeberg'in "Palveleva tyttö", jonka Niini oli suomentanut. Hän lauloi:
"Jos pyhä-kellon soidessa
Oisin jo juhla-vaatteissa,
Ja jospa yö jo joutuisi,
Ja pyhä-päivä koittaisi.
Ja viikko-työni tehtyä
Mä aamu-saarnall' käydessä
Nyt näkisin sen kirkolla,
Ku kaivannut on kultaansa!
Jo yksin kirkon-mäellä
Hän seisoo ennen minua
Ja katsoo pitkin järveä
Nyt kansan suurta joukkoa.
Hän siellä etsii minua;
Jo lähestymme kirkkoa,
Ja kohta tulen joukosta
Ja kättä kauppaan ilosta.
Nyt laula sirkka iloinen!
Kun päre näkyy palaneen,
Niin minä saan jo nukkua
Ja näen kullan unissa.
Mä istun täällä, kehrään vaan,
Ei ole rulla puolellaan;
Ja koska kehruu loppunee,
Ja ilta pitkä joutunee."
Laulunsa Lopetettuaan oli hän taas iloisempi ja päätti mennä Maarian kanssa juttelemaan. Hän meni rantaan, otti veneen ja souteli lahden yli pappilaan. Tultuansa sinne, meni hän ylös puutarhaa pitkin. Poiketessansa yhdestä käytävästä toiseen näki hän Hemmin ja Maarian istuvan keinu-laudalla. Nuorukainen oli vaalia kuin lumi, ja Maarian poskilla välkkyi kyyneleet. Heidän välillänsä oli jotain tapahtunut. Hemmi oli rakkautensa ilmoittanut Maarialle, sen Niini heti huomasi, ja heitä pikaisesti tervehdettyänsä kiirehti hän sisälle asuin-huoneisin, mutta Maaria seurasi häntä, ja Hemmi jäi yksin puutarhaan. Hän istui siellä vaaliana, ääneti; vihdoin sanoi hän itseksensä: — Aavistukseni kävi toteen — sinä et rakastanut minua, Maaria. Maaria! miksi oli rakkautesi ainoastaan sisaren rakkaus? Miksi et taitanut tulla omakseni? Nuorukainen itki, vaan pian nousi hän ylös; vielä oli hän vaalia, mutta hän oli tehnyt päätöksen — valitus ei ole miehen — ajatteli hän, — työtä tahdon tehdä, pois tahdon mennä, takaisin Helsinkiin ja siellä viisauden lähteestä itselleni tietoja ammentaa, ehkä sitte jotain taidan tehdä maani hyödyksi: — ja nyt meni hän samaa tietä, kuin äsken tytötkin.
Salissa kohtasi Hemmi provastin ynnä Maarian ja Niinin, Niini oli tuumaillut seminariin lähtemisestänsä, ja provasti oli sen sopivaksi nähnyt, koska Niinillä siihen oli halua. Nyt sanoi myös Hemmi päättäneensä lähteä pois Helsinkiin ja oitis, hän tahtoi vaan sanoa jäähyväiset ensin.