* * * * *
Jo oli morsian täydessä puvussansa, ja morsius-piiatkin seisoivat valkoisissa juhla-vaatteissansa, myrtti-kiehkurat päässä. Pappilan salin seinät olivat koristetut viheriäisillä lehdillä, ja vihki-tuoli oli valmiina laattialla. Vieraat istuivat ympäri salia. Syrjän nuori isäntä ja emäntäkin näkyi siellä joukossa. Pappi, pitäjään kappalainen, joka vihki-sanat oli lukeva, käveli edes-takaisin laattialla, ja tohtori Vakanen seisoi juhlallisena katsoen oveen päin, ikään kuin joka hetki sieltä onneansa odottaen. Ja nyt näkyikin, mitä odotti. Vieraatkin nousivat kaikki seisaalle, sillä ovesta tuli vanha valkia-päinen provasti taluttaen kaunista morsianta. Maaria oli ihana. Hänellä oli valkiat, hohtoiset vaatteet, pitkä valkia huntu riippui kruunun alta hameen-paltteisin asti, ja valkia, myrtti-kukista sidottu kiehkura oli hänen päässänsä kruunun ympärillä. Ikään kuin pilvissä tuli Maaria, kun hän hiljaa hiipi laattian yli tohtorin luo, johon isänsä hänen jätti.
Morsius-piiat ja edes-käyvät tulivat jäljessä ja menivät seisomaan kahden puolen morsius-paria. Pian oli pappi vihki-sanat lukenut, ja selvästi olivat Aarni ja Maaria vastanneet papin kysymykseen; tahtoivatko rakastaa toisiansa myötä- ja vastoin-käymisessä.
Nyi toivotettiin onnea, ja vihdoin kuului viulun säveleet soivan. Tanssi alkoi. Monenlaisia herkkuja kaupattiin aina välimiten, ja niin joutui ilta.
Niini oli paljon tanssinut, hänen tuli palava, ja hän oli väsynyt. Hän meni portahille ja istui siellä olevalle lavitsalle. Mieleensä muistui nyt päivä, jolloin hän köyhänä kerjäläis-tyttönä seisahtui Haapakallion lähellä. Kuinka kummasti oli hänen onnensa kasvanut aina siitä. Hän päätti mennä tuonne Haapakalliolle. — Täällä häitten tohussa — ajatteli hän — ei kukaan huomaakkaan minun olevan poissa, ja siellä saan muutaman hetken olla rauhassa yksin ajatuksieni kanssa: — ja Niini otti takin olallensa ja vähäisen hatun päähänsä ja läksi Haapakalliolle päin. Pian juoksi hän tuon lyhyen matkan. Ennätettyänsä kalliolle istui hän, ja moni muistui mielehensä. Hän kuunteli haapain suhinaa ja pienen puron virisemistä, ne muistuttivat häntä Tyrvään kuohuvista koskista ja hänen kodostansa, tuosta pienestä mökistä kosken rannalla. Näin istui hän unohtaen kaiken hääväen paitsi yhden hengen, joka häntä par'aikaa haki: se oli Hemmi.
Hemmi kysyi Aatulta: — Etkö Niiniä ole nähnyt? — Aatu vastasi nähneensä hänen menneen Haapakalliolle päin, ja sinne nyt täksi Hemmikin.
Kulkeissansa tuolla vähäisessä koivumetsässä ajatteli hän: — Kuinka kummallinen toki ihmissydän onkin. — Vaan vuosi takaperin rakastin Maariaa ja luulin, että en ikänä tuota rakkautta taitaisi sydämessäni tukahuttaa, mutta hyvä tahto voi, näen mä, paljon matkaan saattaa. Vähemmän vielä aavistin minä silloin, että Niinin mustat säihkyvät silmät taitaisivat minua kahleisin kietoa. Ah, tuollapa istuu hän, ikään kuin metsän impi!
Siellä istuikin Niini Haapakalliolla valkioissa vaatteissa ja pieni myrtti-kiehkura mustissa kähäröityissä hiuksissansa. Hemmi meni hänen luoksensa ja sanoi: — Olen Niiniä kaivannut. Pappilassa jo rupesi hää-väki illalliselle, vaan yhtä morsius-piikaa kaivattiin.
— No, rientäkäämme sinne, — vastasi Niini ja aikoi samassa lähteä, mutta Hemmi lausui: — Ei vielä Niini. Ennen tahdon täällä, jossa Niinin ensi kerran näin, muutaman sanan sanoa. — Haavat suhisivat, puro virisi; Hemmi ja Niini ilmoittivat kuiskaten toisillensa sydämensä suloisimmat tunteet. — — —
Muutama hetki sen jälkeen seisoi tohtori ja Maaria katsellen ulos akkunasta pihalle päin. He hymyilivät toisillensa ja katsoivat taas ulos, Aatu tuon huomasi ja kysyi: