HOIKKA, (kiivaasti). Menetkö kohta tiehesi! Minä en kärsi juomareita.
JUKKA (ivaten). Vai niin! Viinantehtailija ei kärsi juomareita, hahhah — vai niin — mutta niitä kolikoita, jotka juomarin taskusta tippuvat pois ja täyttävät teidän taskunne — niitä varmaankin kärsitte, vai kuinka, häh? Ette suinkaan muuten rakentaisi noita viinapuoteja, jotka niin herttaisesti tarjoovat vilustuneelle lämmitystä, että ei sivuitse pääse, jos suinkin vähän kilinää taskussa kuuluu.
HOIKKA (näyttää ulko-oveen päin). Tuolla on ovi, josta sisälle tulit.
Mene — taikka keppini näyttää sinulle tien!
JUKKA. Enkö joulukseni rikkaalta saa edes ryyppyä? (Hoikka menee kamaristansa noutamaan keppiä.) Antakaa, Rouva kulta, kakunpala pojalleni. Teillähän myöskin on poika, niinkuin minullakin, mutta se on erotuksena vain, että teidän poikanne on aika veitikka, joka tuhlaa, mitä isä viinalla kokoo, mutta minun pieni Mattiseni hakea tassuttelee ruokansa, kun isä rahjus juo eikä saata hänelle leipää toimittaa.
ROUVA. Sitte saat, kun selkeällä päällä tulet pyytämään. Nyt sinä olet niin hävytön, että et ansaitse mitään.
JUKKA. Oi teitä! Ja minulla on kuitenkin kolme lasta, joille murusia pyydän. Olisin edes Matille saanut. (Puoliääneensä.) Ei viinarahoissa siunausta ole. Jollei ensi, niin kyllä jo toisessa polvessa hukka ne on perinyt. (Menee. Alfred tulee samassa ja Hoikka kamaristansa, keppi pystyssä.)
Kolmas kohtaus.
HOIKKA. ALFRED. ROUVA.
HOIKKA. Jopa hän meni, tuo hävytön. Olisipa saunan ansainnut.
ALFRED. No mitäpä täällä nyt on tapahtunut?