ALFRED, sitte MARKKU.
ALFRED. Lieneekö isäni jo saanut kirjeen velkojiltani, koska äiti näytti niin surulliselta? Aina minuun vähän koskee, kun vain äitini surullisena näen, mutta — täytyyhän sitä nuorena elää — oojah — elää sitä täytyy ainakin — kun rahat tulevat ja menevät, sehän hupaista! (Kilistää kelloa; Markku tulee sisälle). Markku, tuo minulle tyyny tänne sohvalle pääni alle.
MARKKU. Paikalla. (Lähtee vasemmalle ja palajaa kohta, tuoden tyynyn muassaan.)
ALFRED (panee tyynyn päänsä alle). Kas niin, nyt on hyvä. (Markku menee. Alfred ottaa sanomalehden ja rupeaa ääneensä lukemaan.) »Tuota turmelevaa viinaa tulvailee viinatehtaista» — Hohho — täällähän vedetään samaa virttä kuin aina ennenkin; viitsis tätä lukea, parempi, kun käännyn kyljelleni. (Laskee pois sanomalehden. Hoikka tulee.)
Viides kohtaus.
HOIKKA. ALFRED.
HOIKKA. Joko sinua unettaa?
ALFRED. Kah, isäni! (Nousee seisoalle.) Minä luulin vain Markun siellä toimiskelevan. Olin hieman väsynyt, kun tapasin ravintolassa muutamia ylioppilaita, entisiä koulutovereita. He söivät siellä iltapalaa, ja minä kestitin heille muutaman pullon samppanjaa.
HOIKKA. Vai samppanjaa, samppanjaa, niinkuin ei mikään muu olisi herroille kelvannut.
ALFRED (huolettomasti). Entäpä — muutama pullo samppanjaa! Mutta voi kuinka minua naurattaa! (Nauraa.) Kun kuulivat, että isälläni on viinatehdas, ja että minäkin siellä välistä työskentelen, silloin he sanoivat viinantehtailijoita kansan myrkyttäjiksi ja mitä kaikkea saarnasivat, että minun muka tulisi hankkia itselleni parempi ammatti.