HOIKKA. Mutta samppanjasi kelpasi heille!
ALFRED. Totta puhuen ei se niille hupsuille kelvannut, mutta kun olin pullot aukaissut, niin — kylläpä niitä oli, joille kelpasi. — Minä vain viisaasti tein, kun lukiosta jo eron otin, sillä muuten varmaankin olisin tullut tuommoiseksi puolipöhköksi kuin nuo ylioppilaat.
HOIKKA. Lopussa kiitos seisoo. Huono kukkaronhoitaja sinä kuitenkin olet.
ALFRED. Enpä liioin — (Itsekseen). Täytyy lähteä pois, sillä muuten saan hyvät torat, tuossa oli vain alkulause. Ei ukko hyväksynyt, kun sai maksaa velkojilleni viisituhatta markkaa. Viisituhatta markkaa — ei tuo suurikaan raha ole. (Ääneensä.) Nyt minun täytyy yöksi lähteä tehtaalle. Hyvästi, isä. (Menee.)
HOIKKA. Minä en voi häntä oikein nuhdella. En ymmärrä, mikä siinä vikana lienee. Ja kumminkin hän on taas menettänyt viisituhatta markkaa tietämättömiin. Hm — noh, tosi on, etteivät nuo minun kukkarooni suurta lovea tee — mitäpä noita ajattelen, ne häiritsevät vain lepoani. Kello on jo paljo, paras että menen maata.
(Esirippu lasketaan.)
KUVAELMA.
(Metsäinen seutu kaupungin lähellä. Talvinen yö, kuuvalo, metsätien varrella lumikinoksia. Etäällä metsässä näkyy vähäinen mökki, ja toisaalla vilkuttaa komea viinatehdas. Pieni mieron tietä kulkeva poika makaa kinoksella pussonen olalla. Jukka tulee tietä pitkin.)
JUKKA. Hyi kuin on kylmä, enkä edes ryyppyä saanut lämmityksekseni. Tuo tasku pahanenkin on aina tyhjä — juuri kun siellä jotakin kilisee, niin ne riivatut menevät tuonne krouviin. Mutta eipä Jukka tällä kertaa kaikkia menettänytkään viinaan, onpa kelpo vehnänen Matille taskussani. Poika raukka on monta leipäpalaa isälle antanut, mutta nytpä hänen silmänsä iloisiksi tulevat. (Seisattuu ja ottaa vehnäsen taskustansa.) Onpa tämä oikein makuisa kaakku pojalle. (Pistää taas leivän taskuunsa ja katsoo lumikinokseen päin.) Mitä? Mikä hiisi tuolla on? (Hieroo silmiänsä.) Mitä näen? Ei ole mahdollista — enkö ole pöhnässä — viinahan tuo kaikenlaisia näkyjä. Mutta voi, näky ei muutu! (Laskee kätensä päälaellensa.) Ja pääni on nyt aivan selvä. (Lankee polvillensa ja painaa kätensä kuolleen lapsen sydämmelle.) Voi minun poikani, minun poikani! Myöhään sinulle antimia säästin, kun en ennen sitä tehnyt. Mieron tiellä kulkenut, nyt olet vilusta ja väsymyksestä uupunut. (Nousee seisoalle ja lyö nyrkkinsä vasten rintaansa.) Isä, isä, huonosti olet lapsiasi hoitanut — viina on sinun vimmannut — (näyttää kuollutta) ja tuossa jo on toinen uhri. Äiti oli ensimmäinen. (Kääntyy viinatehtaan puoleen, puristaen nyrkkiänsä.) Te kirotut viinatehtaat, jotka myrkkyänne maailmalle viekotellen jakelette, te olette myöskin syypäät noihin viinanuhreihin. Oi poikani, sinä olet kaikista viettelyksistä lepoon päässyt, mutta tässä sinun muistoksesi minä lupaan, etten ikinä enää viinaa maista. (Ottaa lapsen syliinsä.) Oi poika, kylmä — kylmä olet! (Menee torppaan päin.)
(Esirippu lasketaan.)