– Tahtoisin, se vasta hauskaa olisi.
– Rautatien-kirjakaupassa niitä on. Mikä sinun nimesi on, ja mistä sinä olet? – kysyi sanomalehtipoika, luoden tutkivan katseen toveriin, joka oli paljon siistimmässä puvussa kuin hän.
– Nimeni on Joju, ja minä asun Albertinkadun loppupäässä. Mutta annappas minunkin huutaa.
– Noh, koetappas nyt.
– Uusi Suometa-ar, Nyija Rässen ja Huus-tasplaade...
– Ei se ollut oikein. Sinun pitää sanoman blaade eikä plaade. Hystasblaade: etkä myöskään saa sanoa: Nyija Rässen, vaan Nya Pressen. Noin keskenämme, kun sanomalehdistä puhumme, on meidän vain tapana sanoa Prässi, mutta kun huudamme, niin täytyy sanoa selvään koko nimi.
– No annappas kun koetan: Uusi Suometaar, Nya Pressen o' Hystasblaa-de.
– No niin, nyt se kävi oikein, pian sinä opitkin. Huudetaan nyt sitte vuorotellen ja kävellään yhdessä.
– Tämä vasta hauskaa on. Saanko huutaa oikein niin paljo kuin jaksan?
– Huuda päälle vain, kyllä meidän kaupunkimme seinät kestävät, ei ne kesken halkea.