Joju huusi niin heleällä äänellä, että jos joku taiteen harrastaja olisi sattunut häntä kuulemaan, niin varmaankin hän olisi pyytänyt valtio-apua tämän uuden kyvyn laulajaksi kasvattamista varten. Huudettuaan Joju, sillä välin kuin kumppanin vuoro oli, iloissaan hyppäsi eteenpäin. Hän ei enää laatustellut kädet taskuissa tyhjäntoimittajana, hän oli nyt innokkaana virantoimittajana, hän oli jo alkanut Helsingin virkeää elämää. Laulettuaan Uusi Suometar, Nya Pressen ja Hystasblaa-de, oppi hän ohikulkeville myöskin sanomaan: – Osta nyt, sööp ny.
– Huomenna, varhain aamulla, täytyy sinun tulla asemalle, minä vien sinun kirjakauppaan. Se herra, joka siellä meille lehdet antaa, tuntee minun hyvin, ja kun minä sinun sinne vien, niin kyllä sinä kohta pääset myyjäksi. Sinä saat numeron lakkiisi. Mutta muista vain tulla, etten sinua suotta etsi.
Pojat erkanivat, ja seuraavana aamuna he tapasivat toisensa jo varhain aamulla rautatien torilla.
– No nyt sinun toimitan sanomalehden myyjäksi, – sanoi Jojun toveri ja näytti hyvin mahtavalta, kun oli ottanut suosikikseen vieraan pojan.
He läksivät myymälään, jossa olivat ensimmäisinä. Sanomalehtipoika sanoi heti:
– Tässä on nyt poika, joka myöskin tahtoisi lehden myyjäksi. Hän on minun toverini, kyllä minä hänen takaan.
– Vai niin. Mistä tämä poika on?
– Täältä hän on, asuu Albertinkadun loppupäässä.
– Mikä on talon numero?
– Ei hän muista, mutta jahka lähdemme pois, niin minä saatan häntä ja katson, mikä se on.