"Älä tee minusta pilkkaa, sillä minua parempaa poikaa saat kyllä hakea", ärjäsi Mikko ja löi nyrkkiään pöytää, mutta emäntä lausui:
"Toiwonhan, että Mikolle sekä Katrille wielä on elon-päiwiä suotu; saatamme toiste paremmalla onnella tästä asiasta puhua."
"Tiedänpä warmaankin, ett'ei Mikko minusta huolisi, jollen saisi sitä wertaa myötäjäisiksi, kuin saan; mutta sen sanon sinulle, Mikko, että minua warten ei sinun tarwitse tänne toiste tulla, ei yksin eikä puhe-miehen kanssa, sillä se olisi tuiki turhaa."
"Saanpa jonkun toisen", wastasi Mikko ja läksi, hywän werran olutta wielä juotuaan, talosta pois.
3.
Kesän päiwät oliwat menneet, ja syksy oli jo tullut, kun Katri eräänä sunnuntai-aamuna läksi kirkolle. Hän ennätti sinne liian aikaisin, ja päätti mennä siksi, kuin jumalan-palwelusta aljettaisiin, hautaus-maalle. Sinne tultuansa meni Katri isänsä haudalle ja pisteli sen kummulle sinne tänne kukkia, joita oli kotoaan kädessänsä tuonut. Hautaus-maalla ei ollut muita ketään kuin Katri eikä sinne tuntunut mitään maailman tohinaa. Muutto-lintujen parwi lensi kirkon tornin ylitse, ja heidän siipeinsä suhina kuului, mutta hetkisen wain; sitte oli taas kaikki hiljaista, äänetöintä. Katri katseli haudoilla olewia ruohoja ja kukkia, jotka hänen mielestään aamu-tuulessa noikkasiwat, ikään-kuin olisiwat tahtoneet tarinan kertoa noista kumpujen alla lepääwien elämästä. Tässä hänen istuessaan kuului portin narina, ja Antti tuli hautaus-maalle. Nähtyään Katrin sanoi hän:
"Kas sinäkö täällä istut; kiitoksia wiimeisestä!"
"Kiitoksia kiittämästäsi! Minä wartoon täällä yhteen soimista."
"Pian kyllä jo soitetaankin. Kuinka sinä nyt olet jaksanut."
"Hywin wain, mutta tahtoopa olla isääni wähän ikäwä."