"Tee se, wäkewä Aimo", sanoiwat hänen seuralaisensa, "silloin olet suurimman urhotyösi tehnyt."
Jo rupesi aurinko lähenemään läntistä taiwaanrantaa. Järwi lepäsi tyynenä, wälkkywänä. Aimo katseli Mantereenwuorelle päin ja jopa näki, mitä toiwoi näkewänsä, sillä Lempi seisoi wuorella.
"Nyt on pelastuksen hetki!" huudahti Aimo, ja Lempi wiipoitteli punaista ruususeppelettä wastaukseksi Aimolle, joka nyt hyppäsi järween ja pikaisesti ui toiwottuun rantaan, jossa hän Lempensä tapasi. Vaan nytpä oli heillä toinen toisellensa niin paljo sanottawaa, etteiwät huomanneet, että se aika, jonka Lempi wuorella sai olla, jo oli kulunut. Silloin nuorukainen, joka jo ennenkin oli Lemmen puolesta puhunut, tuli kiiruhtaen heidän luoksensa, huutaen:
"Joudu, Aimo, pelasta pian Lempi, sillä kohta on Kammo täällä!"
Pikaisesti sieppasi Aimo rakkaan taakkansa sylihinsä ja riensi järwen helmaan. Mutta samassa tuli Kammo wuorelle, ja nähtyänsä, että Lempi nyt oli toisen omana, julmistui hän kowasti ja kirkasi: "Aimo! Lempi! Jollette kohta takaisin palaja, niin Ahti, aaltojen isäntä, on teidät järwen sywyyteen upottawa."
"Lempi on minun, hän ei takaisin tahdo", wastasi Aimo, uiden eteenpäin. Mutta nytpä nousi aaltojen kuohu järwelle, ja jota enemmän Aimo pyrki Pitkäänientä kohti, sitä enemmän aallot hänet weiwät toisaalle. Vielä Kammo kerran kirkasi: "Lempi, palaja, taikka waiwut järwen pohjaan!" — mutta Lempi nosti ihanaa päätänsä, huutaen suloisella äänellä:
"Vapaus ja rakkaus, teidän eestä kuolla woi!"
Samassa tuli suuri laine, peittäen järwen sywyyteen Aimon ja Lemmen, mutta kaiku wei Lemmen sanat metsään, joka järweä ympäröitsi. Tapio, metsän kultainen kuningas, kuuli sanat ja ihastui niin, että kaswatti siihen paikkaan, johon Aimo ja Lempi waipuiwat, kauniin saaren. Vaan Kammo seuroinensa läksi wihoissaan muille maille kaukaisille. Mutta saaressa puut kauniina kaswawat, ja Tuulikki, Tapion tytär, on wienyt niistä siemeniä lehdosta lehtoon, metsästä metsään, ja on wuosien kuluessa niistä kaswattanut puita kaikkiin maamme metsiin. Kun Suomen nuorukainen tywenenä, kauniina kesäiltana maansa metsissä kulkee, kuulee hän puitten latwoista hiljaisen huminan — se kuiskaa hänen korwiinsa Lemmen sanat: "Vapaus ja rakkaus, — niitten eestä kuolla woi!"
RIKAS KÖYHÄNÄKIN.
T——n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa waunuissaan eräs rikas, ylhäinen nuori rouwa. Kaksi somasti waatetettua lasta istui hänen kanssaan waunuissa.