"Äiti", sanoi näistä wanhempi, "ajakaamme maalle, siellä jo kaikki lehdikot owat wiheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu."
"Menkäämme Annaa katsomaan", pyysi nuorempi, "hän sanoi asuwansa kaupungin lähellä."
Rouwa kysyi palwelijaltansa: "Tiedätkö, missä Annan asunto on?" Palwelija wastasi tietäwänsä, ja nyt he ajoiwat, niin että kiwikadut tärisiwät, pois kaupungista maalle päin.
Anna oli ennen ollut tämän ylhäisen rouwan nuoremman lapsen hoitajana. Silloin hänellä oli iso palkka, hywät waatteet ja hywä ruoka, mutta wapaus häneltä puuttui, sillä hän oli toisen palwelija. Annan kunnollisuus ja hywä luonne saattoiwat hänet pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttawaksi ja morsiameksi. Hän joutui naimisiin ja sai oman kodin; siinä hän oli onnellisena elänyt jo kaksi wuotta. Tämän entisen palwelustyttönsä asunnolle rouwa nyt käski palwelijansa ajamaan.
Vähän aikaa ajettuansa palwelija seisahdutti waunut wähäisen mökin edustalle. Mökki oli niin pieni ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä sen wieressä kaswawien pihlajain lehewiin oksiin.
"Tässäkö Anna asuu?" kysyi rouwa.
"Niin, tässä", wastasi palwelija, ja aukaisi mökin owen, pyytäen herraswäkeänsä astumaan sisälle.
Komea rouwa meni lastensa kanssa matalasta owesta tupaseen ja katseli säälien nuorta waimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä makaawaa pientä lastansa.
"Voi Anna parka!" huudahtiwat tytöt, "tämä sinun kotisipa ei ole paljon isompi kuin meidän ison kahlekoiran koppelo."
"Vaiti, waiti, lapset!" sanoi rouwa, "älkää noin puhuko, Anna raukalla kyllä ilmankin on kärsimistä, hänellä, joka ennen asui meidän komeissa huoneissa, ja jolla oli kyllin kaikkea." Mutta Anna meni ilosilmin wieraitansa wastaan ja sanoi: