"Rouwa hywä, teidän luonanne oli minulla hywä palweluspaikka, mutta te ette saata aawistaakkaan, kuinka suuriarwoinen oma koti on sille, jonka aina on täytynyt toista palwella. Tämä wähäinen mökki on minun oma kotini, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen."
Rouwa katseli kummastellen nuorta waimoa. Annan kukoistawat posket ja onnesta loistawat silmät todistiwat, että hän oli totta puhunut; mutta rouwan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengitystäkin tukehutti, ja pian hän taas istui waunuissaan ajaen kaupunkiin päin.
Vuodet kuluiwat. Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen, hänen miehensä oli työssä, ja kolme wähäistä lasta leikitteli lattialla. Anna kutoi, niin että kangaspuut jyskyiwät, eikä huomannut, että waunut oliwat seisahtuneet mökin edustalle, ennenkuin owi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.
"Kah, minun hywä rouwani!" huudahti Anna, ja pyyhkiellen hikeä otsastansa hän sanoi: "Kudoin niin, etten huomannutkaan teidän tuloanne. Käykää istumaan — lapset, menkää pois tieltä, että pikku neiditkin istumaan pääsewät."
"Voi Anna", sanoi rouwa, "on sinulla paljo wastuksia warmaankin. Oikein säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punottiwat meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja kalpeaksi käynyt."
"Rouwa hywä, silloin on kana huonoimmallansa, kun on poikaset pienimmällänsä. Ei ole minulla yhtään hätää. Mieheni saa hywän päiwäpalkan, ja minä, kun tämän kankaani walmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hywästi elatukseksemme."
Rouwa antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hywästi ja läksi pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koti oli, saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.
Taas oli muutamia wuosia kulunut, ja nämät wuodet oliwat Annalle monta kärsimystä tuottaneet. Hänen miehensä oli kuollut ja köyhiä wuosia ollut, jonka wuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Eräänä päiwänä, kun he kulkiwat T——n kaupungin katuja pitkin, nuori tyttö, joka koulusta palasi, heidät tapasi ja huudahti: "Anna!" Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi. "Voi Anna hywä!" sanoi tyttö, "tule äitini tykö, hän sinulle kyllä jotakin antaa." Vaimo meni, ja hänen tultuansa tuohon komeaan taloon muistui hänen mieleensä selwästi se aika, jolloin hän ennen siellä palweli.
Rouwa tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa wanhoja waatteita ja heille kaikille ruokaa. Anna otti ne wastaan lausuen tuhansia kiitoksia. Nyt sanoi rouwa: "Oi Anna parka, etkö tunne itseäsi kowin onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiwiä elänyt?"
"Rouwa hywä", wastasi Anna, "mieron tie on joka paikassa raskas, mutta onneton en kuitenkaan ole, en, en suinkaan. Minä tiedän, että kaikki wastoinkäymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, owat iäiseksi onnekseni; ja sydämmessäni asuu tunne, joka on minun maallinen onneni. Se seuraa minua kuhunka menemme. Se tunne on äidin rakkaus. Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon. Kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi?"