"Sen on jo aikoja laineet vieneet mukaansa", kuului vastaus; "eikä se myös voisi kestää semmoisessa ärjyssä. Jos ei prikimme olisi niin oivallinen laiva, ei se olisi kestänyt kymmentä minuuttia tämmöisessä tyrskyssä."

Hänen vielä puhuessaan näyttivät suuttuneet tuulet yhdistyvän viimeiseen ponnistukseen, murtaaksensa laivan kallioista rantaa vastaan. Mutta samassa keksi Northland, joka seisoi hiljaisena ja liikkumattomana perässä, omituisen aaltojen taitteen kallioiden välillä ja tasaisen veden pinnan keskellä kiehuvaa merta. Voimallisella kädellään ohjasi hän laivan sinne, ja kohta kiiti priki erään kallion ympäri välkkyvällä lahdelman pinnalla, jota varjeli tuulelta ja laineilta jyrkkä vuori, hiljaa ja huomaamatta viheriäiseen rantaan, johon se seisahti rauhallisena ja liikkumattomana.

Iloisesta hämmästyksestä ei yksikään voinut laivalla kotvaan puhua, mutta kun tultiin varmaksi siitä, että vaara oli ohitse, kokosi Mark väkensä ympärillensä, merimiesten kokoillessa sinne tänne hajoitettuja aseita ja asettuessa majorin ja perämiehen ympärille. Samassa keksi Brandon mustan savupilven, joka nousi rantaa rajoittavien mäkien takaa. Hän ei syyttä pelännyt, että se oli häntä takaa-ajavien sotamiesten valkea ja että ne heti tulisivat sinne, jos laukaisemisen kuulisivat. Hän ei siis tohtinut aloittaa mitään vihollisuutta, mutta yhtä vähän tahtoi hän myös lähteä laivasta, joka oli hänen pelastuksensa ainoa keino. Vakuutettuna siitä, että majori mieluisammin laivan uhraisi, kuin antaisi tytärtensä hengen vaaraan, sanoi hän vähän mietittyänsä: "Majori, te tiedätte, että minä ainoasti voin välttää vankeuden ja kuoleman, jos minun onnistuu päästä tästä maasta. Siihen tarvitsen minä laivaa. Jos te tahdotte ratkaista asian tappelulla, joutuu tytärtenne ja oma henkenne vaaraan; sillä seuralaiseni ja minä olemme päättäneet koettaa viimeiseen asti, saadaksemme laivan omaksemme. Jos taas annatte minulle prikin, niin sallin minä teidän tyttärinenne ja väkinenne mennä vahingotta maalle. Rahanne ja paperinne sekä tarpeelliset aseet ja elatusvarat saatte ottaa myötänne; sillä minun tarkoitukseni ei ole ryöstää teitä eikä saattaa teille vahinkota. Mutta teidän pitää heti päättää; sillä me aiomme lähteä tältä rannalta, niin pian kun tuuli myöntää."

Majori rupesi perämiehen kanssa neuvottelemaan; sillä vaikka hänestä oli iloista päästä pahantekiäin käsistä vahingotta, tuntui hänestä toisesta puolen karvaalta jättää laivansa ja osan omaisuuttansa, yrittämättäkään niiden takaisin ottamista. "Meitä on kaksitoista ja antaisimme laivan tappelutta noille seitsemälle heittiölle."

"Ei haittaa mitään", tuumasi perämies; "he eivät ikänään meidän avutta voi viedä laivaa lahdesta kulkevan ahtaan väylän läpi, ja siten he kuitenkin aina ovat meidän käsissämme. Mitä voimme me sitä paitsi laivalla? He ovat paremmin varustetut kuin me, ja jos ottelu tulisi, niin tuskinpa, jos kohta urhoollisestikin taistelisimme, taitaisimme toivoa voittoa; mutta jos vaan saisimme enemmän aseita, olisi meilläkin jotakin sanomista. Maalla ei meidän tarvitse myöskään yhä pelätä, että mitään pahaa tapahtuisi tyttärillenne."

"Mutta maan alku-asukkaat", sanoi majori, "antaisivatko he meidän olla rauhassa?"

"Heille kyllä kestämme, paitsi olen minä kuullut, ettei metsäläiset täällä koskaan kokoonnu suuriin parviin. Mieluisemminpa tahdon tullakin heidän kuin näiden pahantekiäin pariin."

"Te olette oikeassa, Northland", sanoi majori vähän aikaa mietittyänsä. Sitte käänsihe hän Mark Brandoniin sanoen olevansa valmis jättämään laivan edellä sanotuilla ehdoilla. Laivamiehet saivat ne aseet, jotka heiltä vielä puuttuivat ja kulettivat vaatteita, ruokavaroja ja muita tarpeita maalle. Niin pian kun majori oli väkinensä lähtenyt laivalta, laati Mark purjeet niin, että priki kulki hiljalleen keskelle lahtea, jossa sen täytyi seisahtua, koska tuuli teki mahdottomaksi laskea avoimelle merelle. Sillä välin valmistihe siirtolaiset viettämään yötänsä taivas-alla. Majori haki sopivaa paikkaa yösijaksi ja valitsi siksi pensahiston, jota takapuolella suojusti korkea kallio ja etupuolella oli paljon irtonaisia kiviä, jotka olisivat suurena esteenä lähestyvälle viholliselle. Sitä paitsi näki hän parhaaksi olla valkeaa tekemättä, koska se voisi herättää villien huomion. Vahvistettuansa vielä leiriä siihen kuletetuilla puunrungoilla ja oksilla, asetti hän kaksi vahtia, joita vaihetettiin joka tunti, perämiehen lähetti hän tiedustelemaan.

V.

Uuden Hollannin eläinkunta.