Niin pian kun Silman oli tointunut voimiinsa valkean vieressä, jonka sotamiehet olivat sytyttäneet erääsen myrskyltä suojattuun laaksoon, ja vahvistanut itseänsä ruoalla ja juomalla, lähti hän eräälle mäelle, josta hän toivoi näkevänsä Derventivirran suun, sillä hän oli levoton sukulaistensa kohtalosta, joiden hän luuli vielä olevan prikillä rosvojen vallassa. Mutta hän oli tuskin käynyt kymmentä askelta, kun luutnantti huusi hänelle korkealla äänellä: "Jumalan tähden, herra, pitäkää jalkanne ylhäällä, juuri niinkun se nyt on! Elkää laskeko sitä alas, vaan seisokaa liikkumatta! Ainoasti silmänräpäys vielä! Kas niin, se menee jo pois."
"Mitä se sitte on?" huusi säikähtynyt Silman, kehoituksen mukaan seisoessaan yhdellä jalalla.
"Se oli musta käärme", sanoi luutnantti, "ja semmoisen purema on vaikea asia."
"Yhtä meidän väestä pisti Sidneyssä semmoinen", sanoi korpraali, "ja muutamien tuntien kuluttua oli hän niin musta kun teidän hattunne ja melkein ei voinut tuntea hänen kasvojansa. Inhoittavia petoja ovat nämä mustat käärmeet ja timanttikäärmeet ovat yhtä vaarallisia, vaikka ne ovat vähän kauniimpia. Varokaa, kun laskeutte", huusi hän nyt sille nuorelle miehelle, joka aikoi asettaita litteälle kivelle, "nämä kivet ovat toisinaan skorpioneja täynnä."
"Mitä", huusi Silman, joka pelkäsi hirmuisesti näitä eläimiä, "täynnä skorpioneja! Onko sitte täällä Australiassa skorpioneja?"
"Niitä on täällä paljon. Te voitte tuskin laskea jalkanne maahan täällä metsässä, sattumatta heidän keskellensä. Jos nostatte kiven, en minä ensinkään ihmettelisi, jos heti kohtaisitte koko perhekunnan yhdessä."
Silman nosti puun avulla kiven ja löysi sen alta näiden myrkyllisten eläinten pesän. Sinne tunkeutuvan valon häiritseminä ja levottomiksi tekeminä alkoivat ne juosta edes ja takaisin, ne käyristivät vaaralliset häntänsä selkänsä päälle ja katselivat vihollistansa uhkaavilla silmäyksillä.
"Totisesti", huusi hän, "tämä on juuri suloinen seura, ja minun piti heti sattua heidän keskellensä. No, tosi on, että minut otetaan hyvin vastaan tässä maassa."
"Nämä eläimet ovat oikein rumia", sanoi korpraali, "ja se on ihmeellistä, missä joukoissa niitä aina on yhdessä. Muutoin en ole koskaan kuullut, että ne olisivat ketään ihmistä vahingoittanut. Ne eivät ole puoliksikaan niin vahingollisia, kuin tarantelihämähäkki, jonka myrkky on paljoa vaarallisempi."
"Minkä näköisiä ne ovat?" kysyi Silman. "Ovatko ne yhtäläisiä, kuin meidän hämähäkit?"