"Ajatelkaa viheriähkö ruumis, hevoskastanjan kokoinen ja pitkillä, karvamaisilla jaloilla, niin on teillä tarantelin kuva."
"Ja millä elävät nämä eläimet?"
"Kaikenlaisilla hyönteisillä. Kerrotaan myöskin, että ne välistä pyytävät pieniä lintuja; en kuitenkaan ole itse sitä nähnyt. Tavallisesti elää aina kaksi yhdessä saman kiven alla ja kaivavat siellä kolon säännöllisillä kammareilla. Muutoin heittäiksen taranteli usein sen kasvoille, joka makaa selällään; ehkä sentähden, että valkoisen ihmisen kasvot näyttävät semmoiselle esineelle, jossa sillä on tapana ravintoansa hakea."
Vaikka nämä ilmoitukset olivatkin vähän miellyttäviä, päätti Silman yhtähyvin panna toimeen aikeensa; kuitenkin kysyi hän ensin luutnantilta, voisiko hän vaaratta kulkea likimäisille mäen kukkuloille ja olisiko mitään pelkoa maan asukkaista.
"Tällä puolella saarta ei ole ensinkään maan synnyntä-asukkaita", sanoi korpraali, "en myöskään tiedä mitään, joka estäisi teitä menemästä tuolle kukkulalle; kuitenkin tulee teidän aina silmällä pitää meidän leirissä olevaa valkeaa, ettette eksy."
"No", mietti Silman, "savu kyllä osoittaa minulle tien." Näillä sanoilla kulki hän mäelle, nähdäksensä prikin. Hän näki kuitenkin itsensä petetyksi, sillä mäen huipulta ei hän voinut nähdä muuta kuin toisen korkeamman mäen, jolle hän ainoasti taisi tulla syvän rotkon kautta. Alas astuessaan säikähdytti häntä eräs musta eläin, jonka ulkomuoto oli hirmuinen, ja joka suuruudelleen oli porsaan kokoinen. Niinkun hän sittemmin huomasi, oli uutis-asukkailla tapa sanoa sitä "perkeleeksi" rumuutensa ja villiytensä tähden. Hän alkoi jo katua vaarallista keksintöretkeänsä, kun hän viimeinkin tuli aukealle nurmikentälle, jossa hän suureksi iloksensa huomasi kengurun, eläimen, jonka kuvaa hän niin usein oli katsellut ihmetellen ja kummastellen.
Sattumalta kohtasi hän koiraksen suurinta lajia, sillä eläin oli vähintäkin kuutta jalkaa korkea. Nähtävällä halulla söi se pienoista, makeata nurmea, ja kun se verkalleen ja rauhallisesti hyppäsi toiseen paikkaan, oli Silman'illa tilaisuutta ihmetellä sen oivallisen hännän pituutta ja voimaa, joka tuepisteenä antoi vakavuutta ja vahvistusta sen pystyssä seisovalle ruumiille. Eläimen isouteen ja kauneuteen mieltyneenä, sai hän vastustamattoman halun hankkia itsellensä tämän mehevän otuksen. Hän oli lukenut, että kenguru on arka eläin ja luuli sentähden vaikeudetta taitavansa voittaa sen. Jos hän olisi voinut nähdä suuren kynnen eläimen takajaloissa, joka on neljä viisi tumaa pitkä ja terävä, niin olisi hän varmaan viivyttänyt hyökkäystä. Mutta kun hänellä ei ollut yhtään aavistusta tästä vaarallisesta aseesta, ei johtunut hänen mieleensä, että olisi mitään pelättävää kengurua kohdatessa. Hän hiipi sentähden hiljaa ja varovaisesti lähemmäksi, varustettuna ainoasti vankalla kepillä.
Kun hän oli lähestynyt kengurua kymmenen askeleen päähän, nosti eläin äkkiä päänsä, katseli vierasta kummastuneena, otti voimakkaan juoksun ja laskihe tiiviisti hänen eteensä. Silman säikähti ja hyppäsi kiireesti muutamia askeleita takaisin, mutta kuu eläin vieläkin seurasi häntä, nosti hän keppinsä ja löi sillä kovasti häntä päähän. Nyt syöksi ärsytetty eläin kiukkuisesti vihollisensa päälle, heitti hänen etujaloillaan maahan ja alkoi juuri käyttää terävää kynttänsä, jolla se voipi repiä väkevimmän koirankin mahan, kun sen nuoren miehen onnistui päästä irti ja nurin-niskoin vieryttää itsensä alaspäin jyrkkää mäkeä. Taaksensa katsomatta riensi hän leiriin ja saapui sinne hengästyneenä. Kertoessaan seikkailustaan sai hän pitää hyvänänsä sotamiesten naurun. Vähää jälkeen häntä tuli vahtimies ja ilmoitti suuren veneen lähestyvän rantaa. Se toi muassaan osaston sotamiehiä, kapteeni Trevorin johdatuksella. Nämä olivat lähetetyt, koska vielä suurempi pahantekiäjoukko oli paennut samaan suuntaan kuin Mark Brandon, ja pelättiin, että kaikista näistä pahantekiöistä, tuon vaarallisen päällikön johdatuksella, muodostuisi voima, jota vastaan ennen lähetetty miehistö ei pitkälle pääsisi. Kapteeni alkoi heti tehdä tarpeellisia tutkimuksia ja kääntyi, ensimäiset tiedot saatuansa, Silman'iin kysymyksellä: "Kuinka suuri on niiden pahantekiäin luku, jotka prikin valloittivat?"
"Niitä on kuusi", vastasi tämä, "paitsi Brandonia, joka vastaa tusinaa."
"Niinmuodoin seitsemän. Ja kuinka suuri on prikin väestö?"