"Prikillä on, paitsi perämiestä, yhdeksän merimiestä, yksi palvelia ja yksi kajuuttavahti; niinmuodoin majorin ja hänen tytärtensä kanssa viisitoista henkeä."
"Majori? mikä majori?"
"Ah, minä olen unhoittanut sanoa teille, että priki on majori Hortonin."
"Majori Horton? Ja hänen tyttärensä ovat myös laivalla? Mikä ihmeellinen yhteensattuminen! Ne heittiöt eivät kyllä liene pahoin kohdelleet heitä. Jos he ovat heitä silmäykselläkin loukanneet, niin heidän pitää kalliisti se maksaa."
"Ohoh, Brandon on sivistynyt mies", vastasi Silman, "ja hän varmaan on osoittanut naisille suurinta kohteliaisuutta."
Trevor oli vasta vuosi sitte tullut Vandiemenin maahan rykmenttinensä ja oli siellä tehnyt itsensä niin mainioksi urhoollisuudellaan ja toimellisuudellaan, että hän, vaikka ainoasti viidenkolmatta vuoden vanha, oli nimitetty kapteeniksi. Noin kahta vuotta ennen oli hän Englannissa tullut Helena Hortonin tuttavuuteen. Hänen kauneutensa ja viehättäväisyytensä, mutta etenkin hänen luja mielenlaatunsa oli tehnyt semmoisen vaikutuksen hänessä, että oli päättänyt Englantiin takaisin tultuansa pyytää hänen kättänsä. Että hän jälleen löytäisi hänen täällä Vandiemenin maassa, näytti hänestä sallimuksen viittaukselta ja täytti hänen elävimmällä ilolla. Mutta samassa muisti hän kauhistuksella, että hän oli hirmuisten pahantekiäin käsissä, jotka ehkä, myrskystä huolimatta, onnistuisivat saapua aavalle merelle.
Koska hän vielä, häälyen toivon ja pelon välillä, ajatteli, mihin toimiin ja puuhiin hän rupeaisi, lähestyi eräs vahti sekä yksi merimiehen puvussa oleva mies, jossa Silman ihastuksella tunsi tuon rivakan Northlandin. Tämän oli, niinkun jo tiedämme, majori lähettänyt tiedustelemaan ja varovaisesti valkeaa lähestyessänsä oli hän suureksi iloksensa huomannut, ettei villiä, vaan englantilaisia sotamiehiä makasi sen ympärillä. Puhuttuansa kaikki, mitä oli tapahtunut, päätettiin heti lähteä liikkeelle ja kokea valloittaa priki, taikka vähintäkin miehittää kanavan suu, jotta eivät pahantekiät pakoon pääsisi, jos tuulikin tulisi myöntäväksi.
Kun väkevä aaltoileminen ei sallinut veneillä kulkemista, niin jätettiin niille suojelusta ja muut lähtivät perämiehen johdolla sinne, missä priki oli ankkurissa. Mutta enenevä pimeys ja matkan vaikeudet estivät heitä niin, että he vasta keskellä yötä saapuivat majorin leirille. Vahdissa olevan sotamiehen huutoon vastasi Northland korkealla äänellä: "Hollaa, täältä tulee ystäviä ja hädässä auttajia. Herra Silman on myös jälleen eläväksi tullut ja tässä on osasto sotamiehiä, jotka tahtovat meitä auttaa. Nyt taivahan nimessä, voimme takaisin ottaa prikimme ja minun pitää ottaa vapaus aivan selvästi selittää tuolle herra Brandon'ille, mikä minun ajatukseni oikeastaan hänestä on. Teidän suostumuksellanne, herra majori, teemme nyt myös valkean, sillä meillä on kyllä voimaa lyödä pahantekiät, jos maalle uskaltaisivat. Kuitenkaan en usko heitä niin hävyttömiksi, sillä heidän ainoa pelastuksensa riippuu lähtemisestään ulapalle merelle. Siellä me kuitenkin panemme heille puomin, eli muutoin en minä tahdo olla Northland."
"Majori Horton", sanoi kapteeni Trevor, "minä luulen, etten mitään voi sen paremmin tehdä, kuin että rupean teidän käskynne alaiseksi, sillä teidän taitonne ja kokemuksenne ovat kaikissa tapauksissa etevämmät kuin minun."
"Ei, ei, herra kapteeni", vastasi majori; "te olette virassa, mutta minä en enää, teidän on siis käskeminen. Suurimmalla ilolla minä teille kuitenkin annan neuvojani, niin usein kun niitä haluatte. Mutta minulla oli ennen kunnia olla tuttu yhden teidän nimisen herran kanssa; olisiko mahdollista, että me täällä jälleen löytäisimme toisemme näin kummallisissa seikoissa? Helena ja Lovisa, tulkaa tänne, täällä ei ole mitään vaaraa, vaan päinvastoin mieluinen odottamaton tapaus teille molemmille. Kapteeni Trevor, jonka mahdoitte tuntea Englannissa, johdatti meidän avuksemme tulleen väkijoukon."