Perämies oli kuitenkin sillä välin luotsin käskemättä nostattanut ankkuria, sillä kun vuoksi alkoi nousta, ja tuuli koveni, katsoi hän välttämättömäksi, ettei kadotettaisi hetkeäkään ja että niin kiireesti kuin mahdollista saataisiin laiva pois ahtaasta väylästä.
Mark Brandon päätti käyttää hyväksensä tätä mukavaa tilaisuutta. "Kas nyt, pojat, sanoi hän seuralaisillensa, tarttukaa käsitankoihin ja käykää uljaasti toimeen!" Hän huomasi, että nämä nuijamaiset tangot olisivat ratkaisevana hetkenä oivallisia aseita. Hänen seuralaisensa ymmärsivät viittauksen, anastivat ne heti ja vähän ajan perästä oli ankkuri nostettu.
"Nyt kyllä voimme päästä eteenpäin", sanoi Northland, hykertäen tyytyväisenä käsiänsä.
"Me emme voi purjehtia vastatuuleen", vastasi luotsi, miettien keinoa, kuinka hän löytäisi tekosyyn, laskeaksensa vastakkaiseen suuntaan. "Te olettekin tulleet väärään väylään; teidän olisi pitänyt mennä tuon niemen ympäri; siellä voisitte pysyä ulompana rannasta, jos alkaisi ankarasti tuulla. Tässä kaitaisessa väylässä, monien kallioiden välissä, jotka pistävät virtaan päin, tuskin pääsee mukavimmallakaan ilmoilla paikastaan; mutta semmoisella tuulella kuin nyt on, olisi hulluus yrittääkään."
"Minulla ei ole sama ajatus", vastasi Northland, "enkä minä koskaan käsitä, että pian satamaan pääsemiseksi olisi ensin selälle purjehdittava. Mutta mitä tuuleen tulee, ei tämä ole mitään sen suhteen, mitä jo olemme voittaneet."
Samassa näytti kun ilma olisi ollut rosvojen liittolaisena ja ikäänkun tehnyt rehellisen merimiehen sanat valheeksi; sillä hirmuinen pohjoistuulen puuska tapasi laivaa semmoisella ankaruudella, että kaikki säikähtivät. Luotsi käytti tätä hetkeä hyväksensä, hyppäsi heti perään ja käänsi laivan etelää kohden, ulospäin satamasta. Tosin meni tämä tuulen puuska ohitse yhtä pian kuin oli tullutkin, mutta Mark Brandon piti otetun suuntansa, perämiehen suureksi harmiksi. Tämä aikoi yhtä paljon epäillä luotsin taitavuutta kuin rehellisyyttäkin. Mutta kun hänen päämiehensä hyväksyi hänen menetyksensä, täytyi hänen siihen tyytyä, vaikka hän pudisti ankarasti päätänsä sekä silloin tällöin purki puoleksi tukehutettuja kirouksia. Myrsky, joka lähestyi hirmuisella nopeudella, näytti kuitenkin oikeuttavan luotsin pelkoa ja varovaisuutta, niin että Northlandkin viimein alkoi arvella hänen menetystänsä oikeaksi. Muutoin ei hänellä ollut nyt muuta mielessä kuin laivan turvallisuus, sillä ankaran pohjatuulen ajamana kiiti se hirmuista vauhtia väylän suuta kohden.
Priki ei ollut vielä kuitenkaan saapunut aavalle merelle, kun tuuli, yhtä pian kuin oli nousnutkin, kääntyi lounaasen. "No", huusi Northland luotsille, "nyt ette mahtane enää pitemmältä estellä virtaa kohden matkustamasta. Tahi luuletteko, ettei sitä vielä voi tehdä?"
"Parempi olisi, jos koettaisimme päästä aavalle merelle", vastasi Mark. "Pian alkaa jälleen tuulla, ja silloin kävisi meille pahasti kaitaisessa väylässä, joka on täynnä hiekkakaria ja kallioita."
"Tämä seutu ja erittäinkin väylä näyttää olevan teille vastoinmielinen", vastasi perämies; "minä puolestani en näe mitään erinomaista vaaraa."
Pari kolme keltanuttua seisoi tämän keskustelun aikana Markin vieressä kokassa ja rehellisestä merimiehestä näytti ikäänkun heidän kasvoissansa olisi ollut kummallinen mielenilmaus, ja että he vaihettivat merkillisiä silmäyksiä päällikkönsä kanssa. Kun hän meni puhumaan majorin kanssa, kuuli hän jonkun hiljaisella äänellä kysyvän luotsilta: "Onko jo aika?" Hän kääntyi takaisin, katsoi tutkivasti heihin ja kysäsi: "Mihin olisi jo aika?"