»Hän täyttää neljäviidettä.»
»Kas, kas, näyttepä hänet hyvin tuntevan.»
* * * * *
Effille oli erittäin mieluista, että uusi vuosi kohta alussaan toi mukanaan kaikenlaista kiihdyttävää. Uudenvuodenaatosta saakka puhalsi tuima luodetuuli, joka seuraavina päivinä kiihtyi melkein myrskyksi, ja tammikuun kolmantena päivänä kerrottiin, ettei eräs laiva ollut päässyt kunnolla satamaan, vaan oli haaksirikkoutunut kivenheiton päässä aallonmurtajasta; se oli englantilainen alus, Sunderlandista, ja mikäli voitiin havaita, oli laivamiehiä seitsemän; luotsit eivät kaikesta ponnistelustaan huolimatta päässeet aallonmurtajan päitse, ja rannalta ei voinut ajatellakaan venhettä lähettää, koska hyökyaallot olivat aivan liian ankarat. Tuo kuulosti varsin murheelliselta. Mutta Johanna, joka tietoa toi, osasi samalla lohduttaakin. Konsuli Eschrich oli jo tulossa pelastuskojeineen ja rakettipattereineen, ja asia tulisi varmaan luonnistumaan; alus ei ollut aivan yhtä kaukana kuin vuonna 75 haaksirikkoutunut, jonka miehistön pelastaminen kuitenkin oli onnistunut, olipa pelastettu villakoirakin, ja oli ollut kerrassaan liikuttavaa nähdä, kuinka eläin oli iloinnut ja alinomaa nuoleksinut punaisella kielellään kapteeninrouvaa ja herttaista pientä lasta, joka ei ollut paljoa suurempi kuin pikku Anni.
»Kuulehan, Geert, minun täytyy päästä mukaan näkemään», oli Effi heti selittänyt, ja molemmat olivat lähteneet matkaan, jotteivät myöhästyisi, ja olivatkin tulleet oikeaan aikaan. Samana hetkenä, jona he Plantaašin puolelta tullen ehtivät rannalle, pamahti ensimmäinen laukaus, ja he näkivät aivan selvästi, kuinka raketti köysineen lensi myrskyiselle taivaalle ja putosi mereen laivan tuolle puolen. Kohta liikkuivat laivalla kaikki kädet, ohuemman nuoran avulla vedettiin luo köysi koreineen eikä kestänyt kauan, kun kori jo palasi takaisin tuoden maihin erään matruusin, kuvankauniin miehen, jolla oli päässään vahakangaslakki. Häneltä kyseltiin uteliaasti korin sillävälin lähtiessä jälleen matkaan noutamaan toista ja kolmatta ja niin edespäin. Kaikki pelastettiin, ja kulkiessaan puolen tunnin kuluttua miehensä kanssa takaisin kotiin Effi olisi mielellään heittäytynyt rantasärkille ja itkenyt mielensä keveäksi. Kaunis tunne oli jälleen saanut sijan hänen sydämessään, ja hän oli sanomattoman onnellinen siitä, että oli niin laita.
Tuo oli tapahtunut kolmantena päivänä. Jo viidentenä sattui uusi levottomuutta aiheuttava asia, tosin aivan toisenlainen. Innstetten oli raatihuoneelta tullessaan tavannut Gieshüblerin, joka hänkin luonnollisesti oli neuvosmies ja maistraatin jäsen, ja saanut häneltä kuulla, että sotaministeristön taholta oli tiedusteltu, kuinka kaupungin viranomaiset ajattelivat suhtautua sotaväen kaupunkiin sijoittamista koskevaan kysymykseen. Jos tarpeellista auliutta ilmenisi, toisin sanoen jos kaupunki suostuisi rakennuttamaan tallit ja kasarmit, voitaisiin heille myöntää kaksi eskadroonaa husaareja. »Mitä siitä arvelet, Effi?» — Effi oli kuin huumaantunut. Lapsuusvuosien viaton onni nousi jälleen yhtäkkiä hänen mieleensä, ja hänestä tuntui kuin olisivat punaiset husaarit — nämä näet olivat nämäkin punaisia samoinkuin kotona Hohen-Cremmenissä — oikeita paratiisin ja viattomuuden varjelijoita. Ja samalla hän oli yhä vaiti.
»Sinä et sano mitään, Effi.»
»Niin, merkillistä, Geert. Mutta olen siitä niin onnellinen, etten iloltani osaa sanoa mitään. Tuleeko tosiaankin niin käymään? Tulevatko he aivan varmaan?»
»Asia on tosin vasta alullaan, ja arvelipa Gieshübler niinkin, etteivät kaupungin isät, hänen virkatoverinsa, sitä ensinkään ansaitse. Sen sijaan, että olisivat yksimieliset ja onnelliset osakseen tulevasta kunniasta tai ellei kunniasta, niin ainakin siihen liittyvistä eduista, he olivat esittäneet kaikenlaisia 'jos' ja 'mutta'-lauseita ja olivat kitsastelleet, kun olivat tulleet puheeksi uudet rakennukset; olipa piparkakkumestari Michelsen sanonut niinkin, että kaupungin tavat siitä rappeutuvat ja että jokaisen, jolla oli tyttäriä, tuli pitää varansa ja hankkia ristikkoikkunat.»
»Uskomatonta. En ole milloinkaan nähnyt säädyllisempää väkeä kuin husaarimme; en tosiaankaan, Geert. Tiedäthän muuten asian itsekin. Ja tuo Michelsen tahtoo pistää kaikki ristikon taa. Onko hänellä siis tyttäriä?»