»Epäilemättä; kokonaista kolme. Mutta ne ovat kaikki hors concours.»
Effi nauroi sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin. Mutta sitä ei kestänyt kauan; kun Innstetten lähti jättäen hänet yksin, hän istuutui lapsen kätkyen luo, ja hänen kyynelensä pirahtelivat pielukselle. Entiset tunnot tulvahtivat hänen mieleensä, hän tunsi olevansa kuin vanki, joka ei voinut vapaasti liikkua.
Hän kärsi siitä kovin ja tahtoi vapautua. Mutta vaikka hän kykenikin voimakkaasti tuntemaan, hän ei kumminkaan ollut voimakas luonne; hänestä puuttui kestävyyttä, ja kaikki hyvät puuskat häipyivät pian olemattomiin. Niin hän eleli edelleen, tänään, koska ei voinut asiaa muuttaa, huomenna, koska ei tahtonut sitä muuttaa. Kielletty, salaperäinen vaikutti häneen voimakkaasti.
Siitä johtui, että hän, vaikka olikin luonnostaan vapaa ja avomielinen, tottui yhä enemmän esittämään salaista komediaa. Toisinaan hän säikähti huomatessaan, kuinka helppoa se hänelle oli. Ainoastaan eräässä suhteessa hän säilyi ennallaan: hän näki kaikki selvästi eikä kaunistellut mitään. Kerran hän astui myöhään illalla makuusuojansa kuvastimen luo; valot ja varjot karkelivat, Rollo haukkui ulkona, ja samassa hänestä tuntui kuin katselisi joku hänen olkapäänsä yli. Hän malttoi kuitenkin kohta mielensä. »Minä tiedän hyvinkin, mikä se on; se ei ollut tuo», hän viittasi sormellaan kohti yläkerran aavehuonetta. »Se oli jotakin toista… omatuntoni… Effi, sinä olet hukassa.»
Asiat jatkuivat kuitenkin entiseen tapaan, pallo oli pyörimässä, ja se, mitä jonakin päivänä tapahtui, teki seuraavan päivän tapahtumat välttämättömiksi.
Kuukauden keskivaiheilla tuli kutsuja maaseudulta. Noudatettavasta vierailujärjestyksestä olivat sopineet keskenään ne neljä perhettä, joissa Innstettenit etupäässä seurustelivat: aluksi oli käytävä Borckein luona, sitten Flemmingien ja Grasenabbien ja vihdoin Güldenkleen perheessä. Aina viikko väliä. Kaikki kutsut saapuivat samana päivänä; niiden tuli ilmeisesti herättää järjestyksen ja hyvän harkinnan vaikutelmaa, kaiketi myös tehostaa erikoista ystävällistä yhteenkuuluvaisuutta.
»Minä en lähde mukaan, Geert, ja sinun pitää pyytää anteeksi puolestani jo ennakolta sen lääkärinhoidon nojalla, jonka alaisena olen ollut jo viikkokausia.» Innstetten nauroi. »Lääkärinhoidon. Tuleeko minun mainita se syyksi? Sehän on vain veruke; varsinaisena syynä on, ettet tahdo.»
»Ei, siinä on sittenkin enemmän todellista syytä kuin sinä tahdot myöntää. Olethan itse ollut sitä mieltä, että minun tuli kysyä lääkärin neuvoa. Olen niin menetellyt, ja täytyyhän minun nyt noudattaa hänen määräyksiään. Kelpo tohtori pitää minua, kumma kyllä, kalvetustautisena, ja tiedäthän, että juon joka päivä rautavettä. Kun ajattelet Borckein päivällisiä, joihin kenties kuuluu hyytelöankeriasta ja muuta samanlaista, sinun täytyy ajatella sen olevan minulle kuolemaksi. Ja niin et kumminkaan tahtone Effiisi suhtautua. Toisinaan minusta tosin tuntuu…»
»Mitä sanotkaan, Effi…»
»… Muuten olen iloinen — ja se onkin ainoa asiaan liittyvä hyvä seikka — saadessani joka kerta saatella sinua vähän matkaa ainakin myllyn tai hautausmaan luo tai metsänrantaan asti, siihen, mistä eroaa Morgnitzin oikotie. Sitten astun alas ja kuljen joutelen takaisin. Rantasärkillä on aina kaikkein kauneinta.»