Innstetten suostui, ja kun kolme päivää myöhemmin vaunut ajoivat portaiden eteen, Effi nousi hänkin niihin ja saatteli miestään metsänrantaan saakka. »Käske pysähdyttää, Geert. Sinä ajat vasemmalle eteenpäin, minä kuljen oikealle rantaan asti ja Plantaašin läpi takaisin. Matka on pitkänlainen, mutta ei kumminkaan liian pitkä. Tohtori Hannemann sanoo minulle joka päivä, että liikkuminen on kaikki kaikessa, liikkuminen ja raitis ilma. Ja luulenpa melkein, että hän on oikeassa. Sano terveiseni kaikille; Sidonielle sinun ei tarvitse mitään sanoa.»
Nämä saatteluretket toistuivat joka viikko; mutta Effi piti muulloinkin huolta lääkärin määräysten tarkasta noudattamisesta. Ei kulunut yhtäkään päivää, jona hän ei suorittanut kävelyretkeänsä, enimmäkseen iltapuolella, kun Innstetten alkoi syventyä sanomalehtiinsä. Sää oli kaunis, ilma leuto ja raikas, taivas pilvessä. Effi kulki enimmälti yksinään ja sanoi lähtiessään Roswithalle: »Kuulehan, Roswitha, minä menen nyt viertotietä alaspäin ja sitten oikealle, karusellikentälle; siellä minä odotan sinua, tule minut noutamaan. Sitten kuljemme koivutietä tai toista lehtokujaa takaisin. Mutta tule vain siinä tapauksessa, että Anni nukkuu. Ellei hän nuku, lähetä Johanna. Tai jätä koko asia, se ei ole tarpeen, osaanhan kulkea yksinkin.»
Ensimmäisenä päivänä, jona oli tehty sellainen sopimus, he tosiaankin tapasivat toisensa. Effi istui pitkän puuvajan vieressä olevalla rahilla ja katseli edessään olevaa matalaa keltaista rakennusta, jonka ristikkopalkit oli maalattu mustiksi — pikkuporvarien ravintolaa, jossa he tyhjensivät olutlasejansa. Tuskin vielä hämärsi, mutta ikkunat olivat jo valaistut, ja valon kajaste sattui lumihankeen ja muutamiin syrjemmällä seisoviin puihin. »Katsohan, Roswitha, kuinka kauniilta tuo näyttää.»
Muutamina päivinä tuo toistui. Mutta useimmiten Roswithan saapuessa karusellin ja puuvajan luo, ei siellä ollut ketään, ja kun hän sitten palasi ja astui eteiseen, tuli Effi häntä vastaan sanoen: »Missä viivytkään, Roswitha, minä olen ollut jo kauan kotona.»
Sitä jatkui viikkokausia. Husaareja koskeva suunnitelma oli kaupunkilaisten aiheuttamien vaikeuksien vuoksi melkein rauennut, mutta kun keskusteluja ollut vielä nimenomaan lopetettu ja kun niitä nyttemmin johti eräs toinen virasto, yleisesikunta, niin Crampas oli kutsuttu Stettiniin, missä tahdottiin kuulla hänen mielipidettänsä. Sieltä hän kirjoitti toisena päivänä Innstettenille: »Suokaa anteeksi, Innstetten, että hyvästelin ranskalaiseen tapaan. Kaikki tapahtui ylen nopeasti. Yritän muuten asiaa venyttää, koska olen iloinen päästyäni kerrankin taas maailmalle. Sanokaa kunnioittavat terveiseni armolliselle rouvalle, rakastettavalle suosijattarelleni.»
Hän luki sen Effille, joka pysyi tyynenä. Vihdoin hän sanoi: »Hyvä niin.»
»Mitä tarkoitat?»
»Että hän on poissa. Hän puhuu oikeastaan aina yhtä ja samaa.
Palattuaan hän osaa ainakin vähää aikaa puhua jotakin uutta.»
Innstettenin katse osui häneen terävänä. Mutta hän ei nähnyt mitään, ja hänen epäilynsä rauhoittui jälleen. »Minäkin aion lähteä pois», sanoi hän hetken kuluttua, »vieläpä Berliniin; kenties voin minäkin, samoinkuin Crampas, tuoda mukanani jotakin uutta. Rakas Effini tahtoo mielellään kuulla aina jotakin uutta; hän ikävystyy kelpo Kessinissämme. Minä olen poissa suunnilleen viikon päivät, ehkäpä päivän kauemminkin. Älä huoli olla peloissasi… se ei tulle enää… tiedäthän, tuo tuolla yläkerrassa… Mutta jos kumminkin, niin onhan sinulla Rollo ja Roswitha.»
Effi hymyili hiljaa, ja hänen hymyynsä lienee sekoittunut hieman alakuloisuuttakin. Hänen täytyi ajatella sitä päivää, jona Crampas oli ensimmäisen kerran hänelle sanonut, että Innstetten oli järjestänyt kummituksen ja hänen pelkonsa pelkäksi komediaksi. Tuo suuri kasvattaja! Mutta eikö hän ollutkin oikeassa? Eikö komedia ollut paikallaan? Kaikenlaista ristiriitaista, hyvää ja pahaa, johtui Effin mieleen.