Kolmantena päivänä matkusti Innstetten pois.
Hän ei ollut virkkanut mitään niistä suunnitelmista, joiden vuoksi oli
Berliniin lähtenyt.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Innstetten oli ollut vasta neljä päivää poissa, kuin Crampas palasi Stettinistä tuoden sen tiedon, että ajateltiin lopullisesti luopua ajatuksesta sijoittaa Kessiniin kaksi eskadroonaa; oli olemassa niin paljon pieniä kaupunkia, jotka halusivat saada ratsuväkigarnisomin ja erittäinkin Blücherin husaareja, että oli totuttu sellaista tarjousta esitettäessä kohtaamaan sydämellistä auliutta eikä epäröintiä. Kun Crampas oli tuon ilmoittanut, venähtivät kaupunginhallituksen kasvot, ja yksin Gieshübler, joka soi poroporvarillisille virkatovereilleen tuon tappion, oli hyvillään. Vähäisemmän väen keskuudessa herätti asia tunnetuksi tultuaan eräänlaista alakuloisuutta, olivatpa muutama konsulitkin tyttärineen hetkellisesti tyytymättömät, mutta yleensä suoriuduttiin asiasta varsin pian, kenties siitä syystä, että samaan aikaan ilmennyt kysymys, »mitä Innstetten teki Berlinissä» kiinnitti Kessenin väestön tai ainakin kaupungin arvohenkilöiden mieltä enemmän kuin ensinmainittu. Piirineuvosta, joka oli erinomaisessa suosiossa, ei tahdottu mielellään menettää, mutta sittenkin kierteli kaikenlaisia hurjia huhuja, joita Gieshübler ainakin piti vireillä ja levitti, ellei ollutkaan niiden alkuunpanija. Muun muassa kerrottiin Innstettenin lähtevän erään lähetystön johtajana Marokkoon vieden mukanaan lahjoja, joihin ei kuulunut vain tavanmukainen maljakko Sanssoucin ja Uuden palatsin kuvineen, vaan ennen kaikkea myöskin suuri jääkone. Viimeksimainittu tuntui marokkolaisia lämpösuhteita silmälläpitäen niin todennäköiseltä, että koko juttu uskottiin todeksi.
Effikin kuuli siitä. Ne ajat, joina hän olisi asiasta iloinnut, eivät olleet kovinkaan kaukana menneisyydessä; mutta siinä mielentilassa, jossa hän vuoden lopusta saakka oli ollut, hän ei enää kyennyt huolettomasti ja hilpeästi nauramaan sellaisille seikoille. Hänen kasvoihinsa oli tullut aivan uusi ilme, ja se puolittain liikuttava, puolittain veitikkamainen lapsellisuus, joka hänessä oli vielä rouvanakin ilmennyt, oli nyt mennyttä. Rannalle ja Plantaašiin suuntautuvat kävelyretkensä, jotka hän oli Crampasin Stettinissä ollessa keskeyttänyt, hän aloitti uudelleen hänen palattuaan eikä sallinut epäsuotuisankaan sään itseään estää. Oli kuten ennenkin määränä, että Roswithan piti tulla häntä vastaan lehtokujan suulle tai hautausmaan tienoille, mutta vielä useammin kuin ennen kävi nyt niin, etteivät he toisiaan tavanneet. »Voisin soimata sinua, Roswitha, kun et minua milloinkaan löydä. Mutta eipä haittaa; minä en enää pelkää, en edes hautausmaallakaan, ja metsässä en ole vielä kohdannut ainoatakaan ihmistä.»
Effi sanoi tuon päivää ennen Innstettenin kotiintuloa. Roswitha ei siitä paljoa huolinut, järjestelihän vain köynnöksiä ovien yläpuolelle; haikalakin sai havupuun oksan suuhunsa ja näytti entistään merkillisemmältä. Effi sanoi: »Oikein, Roswitha; hän varmaan iloitsee kaikesta viheriästä huomenna saapuessaan. Lähdenköhän tänäänkin kävelylle? Tohtori Hannemann sitä vaatii ja arvelee, etten suhtaudu asiaan riittävän vakavasti, koska minun muuten pitäisi näyttää terveemmältä; mutta minulla ei ole tänään oikeata halua; sataa tihuuttaa, ja taivas on harmaa.»
»Minä tuon armolliselle rouvalle sadeviitan.»
»Tee se! Mutta älä huoli tänään tulla minua noutamaan, emme kumminkaan toisiamme tapaa», sanoi Effi nauraen. »Sinä et tosiaankaan ole kekseliäs, Roswitha. Ja minä en tahdo, että vilustut, vieläpä tyhjän tähden.»
Roswitha jäi kotiin, ja kun Anni nukkui, hän lähti rouva Krusen kanssa juttelemaan. »Parahin rouva Kruse», sanoi hän, »tehän lupasitte kertoa minulle siitä kiinalaisesta. Eilen tuli Johanna häiritsemään, se on aina olevinaan kovin ylhäinen, sille eivät sellaiset asiat merkitse mitään. Minä uskon kumminkin, että siinä on jotakin perää, siinä kiinalaisen ja Thomsenin veljentyttären tai tyttärentyttären jutussa.»
Rouva Kruse nyökkäsi.