»En. Ja totta puhuakseni emme tule edes asumaan ministeriössä, mutta minä käyn joka päivä ministeristössä, samoinkuin nykyjään piirineuvoksen virastossa, esittelen asioita ministerille ja matkustan hänen kanssaan hänen ollessaan tarkastamassa provinssivirastoja. Ja sinusta tulee ministerineuvoksen puoliso, sinä asut Berlinissä, ja puolen vuoden kuluttua tuskin tiedätkään olleesi täällä Kessinissä, missä sinulla ei ollut muuta kuin Gieshübler ja rantasärkät ja Plantaaši.»
Effi ei virkkanut sanaakaan, hänen silmänsä vain suurenivat suurenemistaan; suupielissä näkyi hermostunut värähtely, ja hänen herkkä vartensa vavahteli. Mutta yhtäkkiä hän liukui istuimeltaan Innstettenin eteen, tarttui lujasti hänen polviinsa ja sanoi hartaasti: »Jumalan kiitos!»
Innstettenin kasvoista hävisi väri. Mitä tuo merkitsi? Jotakin, mikä oli jo viikkokausia ohimennen, mutta alinomaa uudistuen ahdistanut hänen mieltänsä, oli jälleen läsnä ja ilmeni hänen katseessaan niin selvänä, että Effi sitä säikähti. Hän oli viehtynyt kauniin tunteen valtaan, joka ei merkinnyt paljoa muuta kuin syyllisyyden tunnustamista, ja oli niinmuodoin tullut sanoneeksi enemmän kuin oli lupa sanoa. Hänen täytyi tuo jälleen korvata, täytyi keksiä jotakin, jonkinlainen keino, maksoi mitä maksoi.
»Nouse Effi. Mikä sinua vaivaa?»
Effi nousi nopeasti. Hän ei istuutunut enää sohvaan, vaan siirsi luo korkeaselustaisen tuolin, ilmeisesti siitä syystä, ettei tuntenut olevansa riittävissä voimissa istuakseen ilman tukea.
»Mikä sinua vaivaa?» toisti Innstetten. »Luulin sinun viettäneen täällä onnellisia päiviä. Ja nyt sinä huudat 'Jumalan kiitos', ikäänkuin kaikki olisi täällä ollut sinulle pelkkää kauhua. Olenko minä ollut sinulle kauhuksi? Vai jokin muu? Sanohan!»
»Kuinka voitkaan vielä kysyä, Geert», virkkoi Effi ponnistaen voimiaan äärimmilleen estääkseen ääntänsä vapisemasta. »Onnellisia päiviä! Niin, epäilemättä onnellisia päiviä, mutta epäilemättä myöskin toisenlaisia. En ole milloinkaan vapautunut täällä pelostani, en milloinkaan. Ei ole kulunut kahtakaan viikkoa siitä, kun se jälleen katsoi olkapääni yli, samat kasvot, sama kelmeä iho. Ja näinä viimeisinä öinä, joina olit poissa, se oli taasen täällä, ei näkyvänä, mutta kahisi jälleen, Rollo alkoi taas haukkua, ja Roswitha, joka hänkin oli sen kuullut, tuli vuoteeni luo ja istui siinä, ja me nukuimme jälleen vasta päivän koittaessa. Tässä talossa kummittelee, ja minun on pitänytkin se uskoa — sillä sinä olet kasvattaja. Niin, Geert, se sinä olet. Mutta olkoon miten tahansa, joka tapauksessa tiedän tässä talossa pelänneeni kokonaisen vuoden ja kauemminkin, ja kun pääsen täältä pois, se luullakseni minusta kirpoaa, ja minä olen jälleen vapaa.»
Innstetten oli silmäillyt häntä kiinteästi ja kuunnellut tarkoin hänen sanojansa. Mitä merkitsikään tuo »sinä olet kasvattaja» ja se, mitä Effi oli sanonut sitä ennen: »ja minun on pitänytkin se uskoa?» Mitä tämä kaikki olikaan? Mistä se johtui? Innstetten tunsi hiljaisen epäluulonsa jälleen heräävän ja juurtuvan syvempään. Hän oli kuitenkin kyllin vanha tietääkseen, että kaikki merkit voivat pettää ja että mustasukkaisuus sadoista silmistään huolimatta johtaa ihmistä harhaan vieläkin pahemmin kuin sokea luottamus. Voihan olla laita niinkuin hän sanoi. Ja jos niin oli, minkätähden hän ei olisi huudahtanut: »Jumalan kiitos»?
Siten, ottaen nopeasti huomioon kaikki mahdollisuudet, Innstetten jälleen hillitsi epäluulonsa ja ojensi vaimolleen kätensä pöydän yli: »Suo anteeksi, Effi, mutta tuo kaikki minua kovin hämmästytti. Se tosin lienee oma syyni. Minä olen kaiken aikaa askarrellut liiaksi omassa itsessäni. Me miehet olemme kaikki egoisteja. Mutta asian tulee nyt muuttua. Eräs hyvä ominaisuus Berlinillä joka tapauksessa on: siellä ei ole sellaisia taloja, joissa kummittelee. Mistäpä ne sinne tulisivatkaan? Lähdetään nyt tästä Annia katsomaan; muuten Roswitha syyttää minua tylyksi isäksi.»
Effi oli hänen puhuessaan vähitellen tyyntynyt, ja se tunne, että oli onnellisesti vapautunut itse aiheuttamastaan vaarasta, loi häneen jälleen jäntevyyttä ja hyvää ryhtiä.