»Ajattelin, että tulemme vielä takaisin.»
»Minä tulen. Se on herran toivomus. Mutta te voitte kenties jäädä sinne, äitini luo. Pidä sinä vain huolta siitä, ettei hän liiaksi hemmottele Annia. Minulle hän oli toisinaan ankarakin, mutta lapsenlapsi…»
»Onhan Anni sitäpaitsi suloinen kuin sokeri. Siinä täytyy kenen tahansa olla hellä.»
Tämä tapahtui torstaina, lähdön edellisenä päivänä. Innstetten oli lähtenyt maaseudulle, ja hänen odotettiin palaavan vasta illalla. Iltapuolella Effi lähti kaupunkiin, vanhalle torille asti, astui apteekkiin ja pyysi saada pullon sal volatilea. »Ei voi koskaan tietää, kenen kanssa joutuu matkustamaan», sanoi hän vanhalle apulaiselle, jonka kanssa tavallisesti jutteli ja joka ihaili häntä samoinkuin itse Gieshübler.
»Onko herra tohtori kotona?» kysyi hän pistettyään pullon käsilaukkuunsa.
»Epäilemättä, armollinen rouva; hän on viereisessä huoneessa ja lukee sanomalehtiä.»
»Enhän häntä häiritse?»
»Ette missään tapauksessa, armollisin rouva.»
Effi astui sisään. Huone oli pieni, korkea, seinillä hyllyjä, joissa oli kaikenlaisia tislausastioita; eräällä seinällä sijaitsivat aakkosellisesti järjestetyt, rautarenkailla varustetut lipastot, joissa säilytettiin reseptejä.
Gieshübler oli iloinen ja hämillään. »Mikä kunnia! Täällä minun retorttieni keskellä. Saanko pyytää armollista rouvaa hetkeksi istuutumaan?»